Valamon poluilla ja pientareilla 7.7.2012

Yksitoista tuntia ratissa plus varsinaiset työt siihen päälle olisivat mahtuneet vuorokauteen, mutta unet olisivat jääneet vähiin. Koska halusin pysyä työ- ja ajokuntoisena, varasin yösijan Valamon luostarin opistohotellista.

Huone oli pieni, viihtyisä ja hiljainen. Ei televisiota, radiota eikä nettiyhteyttä. Ei baarikaappia sen enempää kuin baaria lähimaillakaan, ei humalassa hoilottavia naapureita. Hiljaisuus kello 22. Aivan loistavaa!

Luostariin, sen elämään ja teologiaan olisi voinut tutustua enemmän, mutta hain ja sain leponi luostarialueen luonnosta.


Valinnanvaraa.

Luostarin läheisyydessä on useita vaihtoehtoja patikointiin. Itse tutustuin noin neljän kilometrin mittaiseen, silmukan muotoiseen reittiin, jolla talvisin on valaistu latu. Silmukan päässä Juojärven rannalla on matkamiehen risti, ja ristiltä parisataa metriä luostarin suuntaan sijaitsee laavu. Mahdollisuus, että luostarivieraana voisi pistäytyä laavulla, tehdä tulet, kuunnella metsää ja antaa ajatusten vaimentua, tuntuu mukavalta.


Polku.

Valotolppien ja sähkölankojen ansiosta polulta ei voi eksyä, vaikka se paikoittain onkin lähestulkoon heinittynyt. Heinäsirkat sirittivät ruohikossa, hippiäiset laulelivat kuusikossa.


Lehdokki.

Polun varrella kukkivat maariankämmekät ja lehdokit. Pikkutalvikit aloittelivat kukkimistaan. Mutta mikä hämmästyttävintä, lenkin varrelta olisi hyvin saanut ainekset pieneen tattikastikkeeseen tai vaikka lämpimien voileipien sienikuorrutteeksi. Luostarin hautausmaalle patikoidessani löysin lautasen kokoisen ukonsienen.


Ylenpalttista runsautta. 

Kesä on ollut suhteellisen sateinen, joten kasvillisuus rehotti vehmaana ja valtoimenaan minne tahansa katsoin. Leinikkejä, päivänkakkaroita, niittynätkelmiä, ruusuruohoja, hiirenvirnaa, apiloita, ohdakkeita, mataraa, peurankelloja, harakankelloja, mesiangervoa – jopa ketoneilikoita!  Tässä yksityiskohtia kukkakimarasta:


Vehka kukkii, limaska peittää veden pintaa.


Musta-apila, itselleni uusi tuttavuus.


Peurankello.


Pelto-ohdake.


Harakankelloja ja päivänkakkaroita
sillan pientareella. Aurinko loi
valospotin kukkien kohdalle.

Kasvit veivät tällä kertaa huomion linnuilta. Luostarin kuusikujalla panin kyllä merkille lukuisat lintujen poikaset. Lastentarhameninkiä oli ainakin peipoilla, tali-, sini- ja hömötiaisilla sekä västäräkeillä. Varistenkin poikaset olivat jo täysikasvuisten kokoisia, mutta uupumattoman tarmokkaasti ne yhä kerjäsivät ruokaa emoiltaan. Luostarialueella käyskentelevää kissaa linnut eivät kiinnostaneet tippaakaan.


Kissa ja munkkiveljet, sävy sävyyn. 

Yhtä vähän kuin linnuista, se oli kiinnostunut ihmisistä. Se ei “kuullut” maanitteluja eikä sen katse kohdistunut ihmisiin – sillä oli itsessään koko maailma. Illalla se kuitenkin yllätti minut.

Kävellessäni m/s Sergeille luostarin laivarantaan yhytin kissan syventyneenä turkkinsa nuolemiseen. En voinut vastustaa kiusausta, vaan pysähdyin ja sanoin sen itsetietoisuutta uhkuvalle selälle kis-kis, mutta en tehnyt elettäkään lähestyäkseni sitä. Sepä lopetteli iltapesunsa ja tassutteli arvokkaasti silitettäväksi, sitaisi ohuen karvakerroksen lahkeideni ympärille. Kun jatkoin matkaa ja vilkaisin taakseni, tuo muka niin viileä ja etäinen otus pyöriskeli jo toisen naisen silityksissä.

Niin, laivaristeily. Illalla jouduin valitsemaan sen ja Konevitsa-kvartetin konsertin välillä. Luvassa olisi ollut luostarisävelmiä ja venäläistä kansanmusiikkia. Halusin kuitenkin nähdä aluetta myös vesiltä.

Sergei seilasi Juojärven lähes tyynellä pinnalla. Aiemmin päivällä oli povattu ukkosta ja sadetta. Avarilta vesiltä näkyi selvästi, kuinka tummaa sinistä puhkuvat pilvimassat lähestyivät etelästä ja lännestä. Saderintaman saattoi suorastaan haistaa.

Valamon-oleskelu muodostui tunnelmista. Erityisesti ilmapiiriä leimasi turvallisuus. Historia osoittaa, etteivät luostaritkaan ole maailmalta suojassa, sen sodilta ja muulta pahuudelta. Sellaista voimaa ja luottamusta Valamon luostarissa on kuitenkin aistittavissa, että vierailijankin mieli rauhoittuu.


Luostarin hautausmaa.

Erityisesti vaikutuin hautausmaan tunnelmasta. Olen pohtinut, miksi oloni luostarin hautausmaalla tuntui niin vapaalta ja tyyneltä. Useissa risteissä vainajan nimen edellä oli maininta ‘Jumalan palvelija’. Ehkä vastaus on siinä.

Tällä hautausmaalla lepäävät vainajat lienevät ainakin lopulta kohdanneet elämän ja kuoleman vakaassa käsityksessä siitä, mikä heidän tehtävänsä täällä on ollut ja mikä heitä tuonpuoleisessa odottaa. Ehkä hautausmaan ilmapiiri on syntynyt tästä luottamuksesta. Ei pelkoa, ei vastarintaa, ei jossittelua, ei kapinaa, vihaa, kaunaa eikä sovittamattomia riitoja.

Ehkä romantisoin, sillä ihmisiähän nunnat ja munkit ovat.
Silti  minusta tuntuu, että täällä kuolema on hyvä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s