Päijänteen kansallispuisto 13. – 14.7.2011

 

Patikka etelästä pohjoiseen ja takaisin

Mihin suuntaan? Tällä kertaa sinne, minne muutkin, kunhan muut ovat tarponeet näkö- ja kuuloetäisyyden tuolle puolen. Olemme astuneet maihin Päijänteellä Kelventeen saaren Kirkkosalmessa m/s Elbatarista, joka irtautui tunti sitten Padasjoen Laivarannasta.

Kirkkosalmi on pitkulaisen, noin kahdeksan kilometriä pitkän saaren eteläpäässä. Pohjoispäässä sijaitseva Likolahti on niin ikään m/s Elbatarin reitillä. Laivalla pääsisi illalla Likolahdesta takaisin mantereelle, mutta me palaamme vasta huomenna.

Mäntymetsässä mustikkavarvikossa suikerteleva polku tuntuu helpolta, kunnes noin kymmenen minuutin kuluttua saavumme polun vaikeakulkuisimmalle osuudelle. Hetkittäin polku katoaa tiheässä kivikossa, ja on suunnistettava puihin maalattujen sinisten täplien varassa. Vaikeakulkuista osuutta on arviolta vain pari – kolmesataa metriä, mutta kivillä tasapainottelu painava rinkka selässä on tarkkaa puuhaa.


Kivikossa voi leikkiä En astu
maahan ollenkaan -leikkiä.

Täplistä puheen ollen: Jos eksyminen on sitä, ettei omasta sijainnista ole hajuakaan, emme eksyneet, mutta kuljimme merkatulta polulta harhaan, kuten käymiemme keskustelujen perusteella monet muutkin. Polku tekee etelästä pohjoiseen kuljettaessa Hinttolanhiekan telttailualueen ja Kyyränlahden tulentekopaikan välissä 90 asteen käännöksen, mutta muodostaa samalla risteyksen, jossa risteävä polku johdattaa suoraan eteenpäin. Risteyksessä ole täpliä eikä muutakaan ohjausta oikeaan suuntaan. Nyt tosin on ainakin jonkin aikaa, sillä retkitoveri, entinen partiolainen, merkkasi maahan nuolen kohti oikeaa reittiä.


Terveisiä partiosta: Tuohon suuntaan!
Vaikka saarella ei pääse eksymään, tuli
ikävä maastokarttaa.


Varjot osoittavat luoteeseen.

Polun varrella on kolmen telttailualueen lisäksi  viisi tulentekopaikkaa. Kaikki saaren tulentekopaikat ovat avotulelle, siis nuotiorinkejä sammutusämpäreineen. Jokaisen läheltä löytyvät opastaulu, kompostikäymälä, puuvaja, saha ja kirves.

Retkeilijät huolehtivat itse roskistaan. Alue on silmiinpistävän siisti verrattuna joihinkin muihin kansallispuistoihin ja retkeilyalueisiin. Mäyräkoirien pahvipakkaukset, skumppapullot, oluttölkit, karkkien, suklaan ja energiapatukoiden käärepaperit ynnä muu tavallisin roina loistaa poissaolollaan; vessapaperiakin lepattelee maastossa vain vähän, mikä johtuu ehkä siitä, että huusseja on alle kahden kilometrin välein.


Välillä polku nousee harjulle.


Maitikka kasvaa saaressa lähes kaikkialla.
Se ottaa
muilta kasveilta ravintoa imujuuriensa
avulla.


Rantaviivalla on annettavaa
kaikille aisteille.

Lahdelmat ja poukamat muodostavat tulentekopaikkojen ja telttailualueiden edustalle luonnonsatamia. Pikku paatit, veneet, jahdit ja laivoista vapaa-ajan käyttöön tuunatut alukset lepäävät ankkurissa. Erästä venettä vartioi kymmenpäinen koskeloparvi, toista rottweiler. Koirat haukkuvat, lapset kiljuvat, vanhempi pariskunta pulahtaa uimaan; jostain kantautuu nenään kahvin tuoksu, saunan ovi narahtaa. Paluupäivänämme veneporukat kansoittavat etenkin aurinkoisilla paikoilla sijaitsevia nuotiorinkejä. Paistavat lettuja ja kananmunia, heittävät pannulle öljyä ja valkosipulia, keittelevät kahvia. Leppoisaa puheenpartta, rauhallista jutustelua, mutta myös kireitä ääniä ja tiuskintaa. Lomakausi parhaimmillaan tai pahimmillaan.


Tuoreet ja kuivatut kantarellit herkuttivat
retken ensimmäisen lämpimän aterian
Nimettömän telttailualeella.

Päämääräksemme on hiljalleen hahmottumassa Isonhiedan telttailualue reilun kilometrin päässä saaren pohjoiskärjestä. Olemme olleet liikkeellä muutaman tunnin, nälkä kurnii. Teemme tulet Nimettömän telttailualueella. Polun varrelta poimimamme kantarellit paistuvat pannulla, kuivattujen kantarellien joukossa ne antavat risotolle makua. Jälkiruoaksi kiehautamme pannukahvit, kuusihalot räiskyvät nuotiossa. Nokinen pannu puhdistuu naarmuttoman kirkkaaksi hienolla rantahiekalla, jota hieron pehmeästi sen pohjaan ja kylkiin.

Isollahiedalla on muutama teltta: nuorisoporukka huvilateltassaan, muutaman hengen porukka kahdella teltalla, kaksi vinttikoiraa, yksi lapsi. Kauimpana telttailevat mies ja nainen, jotka ovat saapuneet paikalle avokanootilla, samanlaisella kuin omani. Tekisi mieli käydä juttelemassa heidän kokemuksistaan kyseisestä kanootista tällaisilla avarilla vesillä, mutta he vaikuttavat niin omiin oloihinsa uppoutuneilta, etten arvaa häiritä.

Jos kansallispuistosta hakee omaa rauhaa ja yksinoloa, heinäkuussa kannattaa pysyä kotona. Mutta jos pitää siitä, ettei tarvitse olla yksin tai vain omassa porukassa, lomasesonki on loistavaa retkeilyaikaa. Itse kuulun yksityisillä retkilläni hiljaisuuden ja oman rauhan koulukuntaan, joten väenpaljous koettelee joskus kovasti. Isollahiedalla huomasin riemukseni, että Päijänteen aaltojen loiskinta rantaa vasten peittää ihmisäänet täysin.

Pystytämme oman leirimme mahdollisimman kauas muista, aivan telttailualueen eteläiseen reunaan, josta alkaa jo metsä. Ainoa huono puoli sijainnissa on pitkä matka tulentekopaikalle, mutta onhan meillä trangia. Retken lopussa päätökseni kaasukeittimen hankkimisesta on tosin kypsynyt toteuttamista vaille valmiiksi. Kiire ei kuulu retkeilyyn, mutta joskus keitokset on saatava ripeästi valmiiksi, ja silloin trangia on piinallisen hidas. Kaikkein mieluiten kokkailen avotulella, mutta siihen ei aina ole mahdollisuutta.


Tervaleppien alla rantaviivalla. Investoin
ennen retkeä hieman epäröiden
laavusalkoihin,
mutta olen niihin tyytyväinen.


Kotona laavussa, Päijänne omalla pihalla.


Mehiläisvahakynttilä laavun
harson läpi. Pientä, mutta
suurta ylellisyyttä. 

Puolenyön jälkeen katselemme valoshow’ta taivaalla – ei tarvitse odotella talvea, pimeää ja revontulia. Erilaiset pilvimuodostelmat vaihtavat taajaan väriä horisontin taakse laskeneen auringon valossa. Pilvet uhkuvat ja puhkuvat, loistavat ja leimuavat pinkkeinä, valkoisina ja siniharmaina räikyvän turkoosia yötaivasta vasten; kumpupilvet kireänvalkoisine yläosineen näyttävät lähes raamatullisilta.

Pilvien värit heijastuvat järven aallokosta ja tekevät vedestä sekoituksen pinkkiä, mustaa ja hopeanharmaata, kaislikon väri pysyy kuitenkin tuoreenvihreänä, samoin etelänpuoleisen rantametsän vihreät sävyt ovat tässä omituisessa valaistuksessa täysin eroteltavissa.


Kesälläkin taivaalla riittää ihmeteltävää.
Katselimme laavusta valojen ja värien
vaihtelua keskiyön taivaalla.

Unta odotellessani keskityn kuuntelemaan aaltoja. On rauhallisia, hitaita ja matalaäänisiä aaltoja ja leveitä kohahduksia, näiden joukossa ovat pienet, nopeat ja korkeaääniset loiskahdukset ja lirpahdukset. Yöllä herään, kun laavukangas lepattaa kovassa tuulessa; laavu on pullistunut zeppeliinin muotoiseksi, mutta pysyy maassa. Uumoilen ukkosta, yö kulkee kuitenkin loppuunsa jyrinöittä.


Aamu on tullut, tervaleppä toivottaa
hyvää huomenta lehtiensä varjokuvilla.


Vesi ja pohjakivet värjyvät aamuauringossa.

* * *

Kelvenne yllätti iloisesti monella tavalla. Pidän saaren metsäisyydestä ja siitä, kuinka valo asettuu korkeapuiseen metsään ja mustikkavarvikkoon. Ennakkoon pelkäsin saaren hietikoiden tuovan mieleen leirintäalueet, mutta ennakkoluuloni osoittautui vääräksi.

Harju on selkeäpiirteinen, ja paikoin hyvin terävä: polku kulkee siellä täällä vain muutaman metrin levyistä harjunselkää. Kun muistaa, että harju ja samalla koko saari on pitkulainen etelä-pohjoissuuntainen suikero, sillä on suhteellisen helppo kulkea ilman maastokarttaakin, etenkin jos aurinko on yhtään näkyvissä. Itse tosin lämpimästi kannatan maastokarttaa ja kompassia millä tahansa maastoretkellä.

Kelventeessä pidän myös materiaalien vaihtelevuudesta ja monipuolisuudesta: vettä, puuta, sammalta, kaislaa, ruokoa, neulasia, lehtiä, lahoa ja kiinteää, hiekkaa ja rapaa, isoja ja pieniä kiviä. Silmäni ja sydämeni palvovat veden ylle kumartuneita tervaleppiä, rantaviivaa myötäileviä ruokokauluksia ja vehkaa pursuilevia lampareita. Pidän suuren veden äänistä, jotka vaihtuvat liplatuksesta loiskintaan, kohinasta huokailuun.

Harjusaari tekee mielelle hyvää pannessaan ajattelemaan jääkautta ja ymmärtämään, että aika on vain ihmisen keksimä käsite, ja sellaisena sillä ei ole luonnolle vähäisintäkään merkitystä.

Siitäkin pidän, että harjusaaren länsi- ja itäpuoli ovat selkeästi erilaisia kasvustoltaan, valoltaan ja ilmapiiriltään. Länsipuolelta näkee rantaa ja saaria, itäpuolelta voi nähdä rannatonta selkävettä. Koin länsipuolen vehmaaksi, reheväksi ja valoisaksi, itäpuolen viileäksi ja varjoisaksi, länsipuolta pidättyväisemmäksi, sulkeutuneemmaksi ja pelkistetymmäksi.


Kesäpäivä Päijänteellä.

Henkilökohtaisilla kriteereilläni Kelventeen huono puoli liittyy tähän aikaan vuodesta äänimaisemaan: vesijettien ja pikaveneiden korvia riipivään meteliin. Nämä vekottimet herättävät sisuksissani primitiivistä ärtymystä, mutta onneksi niitä pöristeli saaren rannoilla vain muutama. Joskus yksikin on tarpeeksi. Kelvenne on kuitenkin pinta-alaltaan niin laaja ja maastoprofiililtaan vaihteleva, että sen sopukoista löytää helposti miltei käsinkosketeltavaa hiljaisuutta ja rauhaa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s