Koloveden kansallispuisto, Saimaa 9. – 12.8.2011

 

 

 

 

 

 

 

 

Useimmat toimet toistuvat retkestä toiseen melko samanlaisina. Olennaisin tapahtuukin pään sisällä.

Sade kiiltelee kauan sitten tervatun puuveneen pinnassa, kun lastaamme varusteita nelipäiväistä souturetkeä varten. Taittelemme tarpin suojaamaan kanoottisäkkeihin pakattuja varusteita alta, päältä ja sivuilta. Vene raapii hetken pohjaa, sitten pääsemme liikkeelle. Aku, 15, soutaa, minä seuraan karttaa ja kompassia. Vesi lirisee selkään ja syliin retkihatun reunalta. Ukkostelee.

Suunnistamme ensimmäistä kertaa vesillä. Rannat näyttävät vihreältä ja harmaalta vyöltä, josta on vaikea erottaa salmista, saarista ja lahdista kertovia muotoja. Tajuan eksymisen olevan täysin mahdollista. Nipistelee, jännittää. Onneksi meillä on monta päivää aikaa oppia katsomaan Saimaan rantaviivoja, lahtia, salmia, niemiä ja saaria.

Kapeassa ja matalassa salmessa pohjakivet ja -kasvit näkyvät, Aku rekisteröi kalaparvia, panee merkille mahdollisia kalastuspaikkoja. Salmessa eteneminen on hidasta kivien ja veden mataluuden vuoksi. Tapaamamme onkimiehet kertoivat vedenpinnan olevan metrin tavallista alempana. Nimeämme salmen Norppasalmeksi, koska kaislikon matalille, laakeille kiville on helppo kuvitella norppia lepäilemään. Värimaailmakin on jotenkin norpakas.

Sade noruu puuvajan kattoa pitkin, juoksuttaa neulasia raivaamissaan puroissa. Pidämme sadetta vajassa, kokkailemme retken aloitusaterian pölkkyjen päällä. Sade on jatkunut yhtäjaksoisesti viitisen tuntia. Emme enää odota sen loppumista, vaan ainoastaan harvempaa pisarointia. Sen aikana pystyttäisimme retken ensimmäisen leirin. Aku käyttää kettutelttaa, jonka sisäteltta ja päällysteltta ovat valmiiksi kiinni toisissaan ja tulevat siksi pystytetyiksi yhtä aikaa. Toisin on laita kahden hengen Hannah-kupolin, jota testaan tällä reissulla. Sen sisä- ja ulkoteltta pystytetään erikseen. Sisäteltta pääsee kastumaan jonkin verran, vaikka olemme nopeita. Teltta pysyy kosteahkona koko reissun ajan.


Veljenpoikani Akun asumus. Varusteiden
kuivatus oli jokapäiväinen askare.


Koetin kuivattaa telttani sisätiloja läpivedolla
sateen pitäessä taukoa.

Tutkailin ennen retkeä, voisiko Hannahin sisäteltan kiinnittää päällystelttaan siten, että molemmat saa pystytetyksi samanaikaisesti. Koska kaaret kiinnitetään nipsuilla sisätelttaan, en keksinyt käypää konstia. Jos kaaret pujotettaisiin kujiin, päällysteltta voisi ehkä lojua sisäteltan päällä hökötystä pystytettäessä. 

Jatkuva sade rytmittää leiriaskareita, kuten ruoan valmistamista. Avotulella tai keittimen kanssa kokkailu on mukavinta poutahetkinä.

    

 

 

 

 

 

Savustimme ahvenia savustuspussissa. Vaajasalon telttailualueen
tulisijan saa tarvittaessa uuniksi kannen avulla.

 

 

 

 

 


Kiehkurakuvioiset kivet ja maaruska
kaunistivat ruokasaliamme.

 

Tuokiokuvia

Kuuntelen teltassa lehtimetsän ääniä. Sadevesi tippuu koivujen, haapojen, pajujen, mustikanvarpujen ja mäntyjen oksilta, helisevä ropina voimistuu ja tihenee tuulenpuuskien ajaksi. Hyttynen inisee. 

* * *

Punarinnat tiksuttelevat aamulla teltan ympärillä, yksi emoista pysähtyy ruokkimaan poikastaan, joka pyrähtelee rantapajukossa nokka ammollaan, siivet väristen. Västäräkit keikuttelevat kallioilla, hömötiaiset tirraavat puuvajan takana.

 * * *

Itraniemessä olen astua kuolleen majavan päälle. Ruskean turkin alta pilkottaa kylkiluita, mätä haisee. Eläin on kuollut hylätyn näköisen pesärakennelman viereen. Maastossa ei ole tuoreita majavatyön jälkiä. Vain suuria mustikoita ja puolikypsiä puolukoita.

* * * 

Saderintama ja ukkonen lähestyvät etelästä. Harmaa seinämä vyöryy lähemmäs, korviin kantautuva kohina voimistuu voimistumistaan, vesi tummuu pilvipatjan alla. Ensimmäisten pisaroiden tullessa kohdalle kohina muuttuu metalliseksi napsahteluksi. Veteen iskeytyessään pisarat nostattavat pinnan pienille vesipylväille suuren ja näkymättömän fakiirin matoksi.

* * *

Onkimiesten porukka tulee pitämään sadetta puuvajan leveähköjen räystäiden alle. Ukkonen ryskää. Miehet puhuvat pehmeää murretta, jossa on sekaisin savoa ja karjalaa – olisiko savokarjalaa: sanat savosta, pehmeys karjalasta? Puheesta jää miellyttävä korvatuntuma.


Ukkosen edellä porottava
aurinko kiillottaa 
märät lehdet.

 

Mörökölli ristiriitojen riepotuksessa

Lopettelemme Akun kalastamista ahvenista savustettua illallista vähän yhdeksän jälkeen, kun paikalle saapuu saksaa ja venäjää puhuva perhe. Kanootista nousee vanhempien lisäksi pieni tyttö ja yhtä pieni poika, joka tärisee kylmästä. Äiti lähtee määrätietoisesti etsimään telttapaikkoja, isä kertoo, että heitä saapuu vielä viisi kanootillista.  Aku hakee nuotioon kuivaa puuta, jotta lapset lämpenisivät. 

Seurueen muu väki saapuu illan ja iltayön aikana, otsalamppujen valot pyyhkivät teltan seinää, kun saapujat etsivät märästä ja viettävästä maasta siedettäviä telttapaikkoja. Yöllä naapurikseni asettuu myös pari ranskalaista melojaa. Venäläisen naapurini parivuotias poika parahtaa unissaan itkuun, kuulen äidin lohduttavan häntä, itku vaimenee nopeasti.

Olen odottanut retkeltä hiljaisuutta, omaa rauhaa, tilaa ajatella ja hengitellä, olla. Päästää sisäinen metsämörököllini vapauden laitumille muutamaksi päiväksi, jotta se jaksaa olla ihmisiksi vuoden 362 muuta päivää. Kahden teltan vaatimaton leirimme on muuttunut rauhattomaksi telttakyläksi. Pettymys nostaa palan kurkkuun, vaikka tiedänkin, että Kolovedellä riittää tilaa ja hiljaisuutta jokaiselle. 

Ihmiset ympärillämme ovat ystävällisiä, järjestelmällisiä ja hyväntuulisia, periaatteessa siis oivallista seuraa. Lapsille on tämän tästä tarjolla syliä, satuja, lohdutusta, leikkiä ja pusuja. Seurueeseen kuuluu pariskunta, jonka kanssa ujutamme jutusteluun huumoriakin. Se, mikä sanoista jää puuttumaan, täydentyy ilmeillä ja eleillä. Pois lähtiessämme nainen pahoittelee kymmenestä pienestä lapsesta lähtevää mekastusta, “but they are normal children, very active“.

Lapset eivät ole ongelma, vaan aikuispaljouden seuraukset. En tullut salomaille joutuakseni tanssahtelemaan niiden samojen sosiaalisten askelmerkkien mukaan, joista elämä ihmisten ilmoilla muodostuu.

En halua jonottaa nuotiolle enkä vessaan. En halua valmistaa ruokiamme nuotiolla, jonka päälle vieras retkikunta on rakentanut katoksen ja täyttänyt reunuspenkit tavaroillaan. En halua asetella ateriaamme retkipöydälle, jolle taloksi asettumisen merkiksi on levitetty sinikukallisen kerniliina koristepurnukoineen. Enkä varsinkaan halua kuunnella ihmisääniä. Sisäinen kuusenpihkainen mörököllini viettää ei-päivää. Keräämme kamppeemme, työnnämme veneen vesille ja suuntaamme lounaaseen.

Löydämme luonnonrannan, johon on helppo rantautua. Märkään rantahiekkaan kaislikkorajalle voimme kaivaa pienen nuotiopoteron kynsitulille. (Sammutamme myöhemmin nuotion huolellisesti, peitämme poteron ja palautamme reunalle keräämämme kivet ympäristöön; emme jätä jälkiä käynnistämme.) Meillä on pari sylillistä omia nuotiopuita juuri tällaisia tilanteita varten.

Iltanuotiolla kuulemme kahden melojan laulavan mennessään. Ihmisten ja kuikkien laulu kiirii pitkin Saimaata.


Retkemme viimeinen kotisatama
Repolahden tuntumassa. Alemmassa kuvassa
porisee iltatee.

 

 

 

 

 

     

Koloveden alueen kauniit värit –  metsän vihreät, kallioiden ja jäkälikköjen harmaat, sammaleiden punaiset ja oranssit – rauhoittavat mielen. Kivet ja puut heijastuvat lasinkirkkaan veden tyynestä pinnasta. Pakokauhu oman rauhan menettämisestä vaihtuu leppeään rauhaan.

Pystytämme telttamme tiuhaan mustikkavarvikkoon mäntyjen lomaan. Koetin tunnustella maan muotoja varpujen alta, mutta teltan alustaksi jäänyt maatilkku pääsee kuitenkin yllättämään, myönteisesti. Kohouma oven edessä muodostaa näppärän luonnonjakkaran, jolla istuen tavaroita on helppo kurotella ja järjestellä. Makuualustankin alle on jäänyt muhkuroita, mutta nepä myötäilevät ja tukevat kroppaa niin tarkasti, että nukun viimeisen retkiyön kuin lapsi maaemon sylissä.


Auringon viimeiset säteet leikkaavat valollaan
metsästä viipaleen kuin kakkulapio.


Yö on ovella.


Seikkailua kaikki tyyni

Saimaa on suureen veteen tottumattomalle seikkailu. Jyrkkien kallioiden vieressä syvyyksien yllä tunnen vaistomaista kunnioitusta luonnonvoimia kohtaan. Yksi osa seikkailua on kohdata pelkonsa ja mielikuvituksensa villi puoli. Veteen syöksyvissä kalliojyrkänteissä kauneus yhdistyy pelottavuuteen. Syvyyksien yllä kallioiden vieressä tukevakin vene tuntuu kiikkerältä, pienetkin kallistukset muljauttavat sydäntä ja saavat vetämään henkeä. Pelko on pimeää, jäsentymätöntä, fyysistä.

 

 

 

 

 

Voin muistuttaa itselleni asiallisesti ja järkevästi, etten ole koskaan saanut puuvenettä uppoamaan, vaan se on pysynyt pinnalla täytenäkin. Tiedän osaavani uida, kellua ja sukeltaa, ja olen tuntenut omalla kädelläni veden olevan lämmintä. Saimaan syvyyksissä tuskin lymyilee mörköjäkään. Pelko pysyy hallinnassa, mutta väistyy vasta, kun tilanne on ohi. 

On seikkailua törmätä pelkoihinsa, heikkouksiinsa ja vahvuuksiinsa. Ne tulevat eräoloissa esille eri tavalla kuin ihmisten ilmoilla, joilla voi lillitellä eteenpäin sosiaalisten ja muiden sääntöjen mukaan sen kummemmin ajattelematta. Luonnossa kaupunkitaidoilla ei tee paljoakaan, mutta toisaalta eipä erätaidoilla ja luonto-osaamisella ole järin runsaasti käyttöä kaupunkiympäristössä, jossa asun. 

* * *

Seikkailua on myös heittäytyminen itsensä ja oman osaamisensa varaan. Metsäoloissa on luotettava itseensä, muuten kannattaa jäädä kotiin. Silti ei parane isotella, sillä luonto voittaa aina, eikä sitä voi määrätä. Kun sataa, niin sataa. Kun ukkonen riehuu, se riehuu. Kylmä ei ihmisen tahdosta muutu lämpimäksi eikä kuu nouse ennen kuin on aika. Ihmisyksilöistä ja -lajista riippumatta vuorokaudet ja vuodenajat vaihtuvat, planeetat kiertävät ja solut syntyvät, jakautuvat ja kuolevat. 

Retkioloissa tekemiset määräytyvät luonnon ja olosuhteiden mukaan. Kaupungissa siisteissä sisätöissä ilmastoiduissa ja lämmitetyissä huoneissa säällä ja muilla luonnonoloilla ei ole merkitystä. Arki sujuu. Luonnossa asetelma muuttuu, olemisesta tulee ennen kaikkea fyysinen kokemus siinä missä toimistossa selviää lähestulkoon vain päätä käyttämällä.

* * *

On seikkailu havaita, että metsässä ulkonainen menettää merkityksensä. Ei ole ketään, jolle pitäisi antaa ensi- tai muita vaikutelmia, ei ole väliä, onko tukka suittuna ja kaikki paperit varmasti mukana. Huomio kääntyy sisäänpäin. Fyysisen ympäristön ja olot tuntee nahoissaan, kehosta tulee kaikkea ulkonaista olennaisempi, koska se on niin tärkeä omalle turvallisuudelle ja toimintakyvylle. Lepoa ja ravintoa ei voi lyödä laimin kovin pitkään. Arkiset yksityiskohdat korostuvat. Alkaako puukosta tullut haava parantua, kuivuvatko varusteet, pystyykö pitämään itsensä kuivana ja lämpimänä?

Asioiden merkitys ja mittakaavat ovat erilaiset kuin elämässä metsän ulkopuolella, ja se on minusta koukuttavaa. On palkitsevaa pärjätä monenlaisissa maailmoissa, siinä on seikkailun makua, mutta sopeudun aina nopeammin metsään kuin ihmisten ilmoille taas metsästä palauttuani. Etenkin pitemmän reissun jälkeen voin olla fyysisesti kotona, kaupungilla ja työhuoneella, mutta mieli viipyilee metsissä ja järvillä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s