Isonsuon – Puurijärven kansallispuisto 7.5.2011

Parikymmentä laulujoutsenta syö, lepäilee, toitottaa, oikoo siipiään ja tepastelee vihreällä, kostealla pellolla satakuntalaisessa maalaismaisemassa. Muutama seisoskelee äksyn oloisena soratiellä. Pyydän niitä aika kauniisti väistämään retkijuhtaani, jonka aion puolen minuutin kuluttua parkkeerata Isonsuon parkkipaikalle.

Autolle joutsenet lähes uhittelivat, mutta kun hetken kuluttua lähestyn niitä jalkaisin ottaakseni muutaman valokuvan, ne lakoavat loitommalle kuin kanaparvi, vain asteen verran arvokkaammin. Räppäsin kaukaa kuvan joutsenperheestä, mutta… no, siis niin kaukaa, että linnut näyttävät valkoisilta tyynyiltä vihreällä peitolla vailla sen kummempia piirteitä.

Tällaiset tilanteet, pienet ja suuret pettymykset, opettavat valokuvaavalle lintuharrastajalle, mitä tarkoittaa niin lähellä, mutta niin kaukana. Ei auta kuin odottaa luottavaisesti uutta tilaisuutta, sitä, että sattuu vielä joskus olemaan oikeassa paikassa oikealla hetkellä riittävän toimivien välineiden kanssa.

Olen Isonsuon – Puurijärven kansallispuistossa, Isonsuon alueella. Aion kävellä Ala-Kauvatsanjoelle ja siitä Kokemäenjoen varteen. Matkaa kertyy yhteensä noin viisi kilometriä, josta neljä saa taivaltaa ylellisesti pitkoksia pitkin. Palattuani lähtöpisteeseen kierrän vielä parin kilometrin pituisen luontopolun, jonka varrella on luontotorni. Siis matkaan!


Aamun varjot.

Aamuauringossa puitten varjot ovat pitkiä ja kapeita. Päivän lämmetessä suo alkaa tuoksua. Hyönteiset virkoavat, sisiliskot ja hämähäkit kipittävät pitkoksilla. Kun sisiliskot väistävät sammalikkoon, kuuluu pienen pieni kahahdus.


Varjopitsiä.

Aurinko kirjoo suopursujen varjoista pitsin pitkoksille.

 
Maassa kiinni.

Sammal ja varvut ovat ottaneet vanhat pitkokset syliin, paikka paikoin pitkoksia peittää pehmeä männynneulasmatto. Siellä täällä pitkosten vieressä on jälkiä teeristä. Kettukin on käynyt merkkaamassa reviiriään.


Vanha pitkosten kiinnitystapa.

Vanhat pitkospuut on kiinnitetty puutapein. Luontopolun pitkokset toisaalla on hiljattain uusittu, lankut on kiinnitetty rautanauloin. Tehokasta ja nopeaa. Vanhat pitkokset ovat hengeltään toisenlaiset. Ne sanovat: “Älä kiirehdi, vaan viivy, pysähdy, rauhoitu, kuuntele ja katsele. Maailma pyörii ihan hyvin ilman sinuakin.”


Taikametsä.

Isosuo on maisemiltaan vaihtelevaa, välillä tuntuu kuin kävelisi taikametsässä. Äänimaisemaa hallitsee eri puolilta kuuluva laulujoutsenten toitotus, myös kurjet huutavat. Parkkipaikalta retkeilijän saatteli maastoon tiltaltti, mutta muuten pikkulinnuista ahkerimmin laulelee kirvinen.

 
Karheaa ja sileää.

Suo sanoo kaikille aisteille kursailematta: “Kas tässä!” On sileää, karheaa, lämmintä, kylmää, kuivaa, märkää, kovaa, pehmeää. On monenlaista vihreää, ruskeaa, keltaista, punaista ja harmaata. Tuoksuvat muta, sammal ja suopursut. Juuri nyt kuitenkin tuntuu, että suo kerää voimia ennen kasvuun ryöpsähtämistä. Viimevuotiset kukat ovat vielä kuivettuneina ruskeissa kanervissa, suopursut tuntuvat pidättelevän vihreäänsä, vaivaiskoivujen silmut hädin tuskin näkyvät. Mutta voiman aistii kaikkialta, ja suokukissa punottavat jo pienet nuput.


Ihan mutkalla.

Suo on muotojen juhlaa, mutta mahtaako siellä olla mitään suoraa? Kitukasvuiset puut ovat vaivaisia vänkyröitä, muuten suorien koivujen hontelot rungot kallistelevat pehmeässä maaperässä, varvut kasvavat matalina mättäitä pitkin.

  
Kävyt kiinni.

Tikka on käynyt syömässä. Tällä retkellä ei kuulu tikan naputusta, mutta palokärki huutaa suon laidassa. Samaan aikaan huhuilee selpelkyyhky. Äänien yhteisvaikutus on jotain haikean ja karmivan välistä.

 
Kokemäenjoki.

Reitti päättyy Kokemäenjoen rantaan. Rannassa on ollut nuotiopaikka, mutta nyt siitä kertoo vain mustan hiilen peittämä läntti vihertyvän nurmen lomassa. Rakenteet nuotiopaikan ympäriltä on purettu, samoin rannassa ollut laituri, joka vuosi taikka pari sitten olikin huterassa kunnossa. Rakennetaanko purettujen tilalle uutta, vai tuleeko Ala-Kauvatsanjoen rannasta reitin päätepiste? Siellä on jo uudet rakenteetkin: pöytä penkkeineen ja puinen rinki nuotiopaikan ympärillä.


Suorinta tietä kiurujen laulussa.

Kokemäenjoen ja Ala-Kauvatsanjoen välillä voi ihastella vanhaa kulttuurimaisemaa, jossa hetkittäin tuoksuu vienosti navetalta.  Kiurut laulavat, ja pellolla, joka sijaitsee kosteikon vieressä tästä noin sadan metrin päässä vasemmalla, kitkuttaa taivaanvuohi. Kulttuurimaisemissa on oma viehätyksensä, mutta olen aina helpottunut, kun pääsen takaisin metsään.


Vettä ja oleskelua.

Paluumatkan juomatauko. Penkki  pitkosten varressa on noin puolivälissä Isosuon parkkipaikan ja Ala-Kauvatsanjoen nuotiopaikkaa. Penkillä istuu kuin taidemuseossa hienon taulun äärellä. Tämä taulu vain on alati muuttuva, ja tähän tauluun pääsee livenä sisälle.

 
Turvesuuli, jota västäräkki vartioi.

Turvesuulin tuntumassa tapittaa västäräkki, seisoo hievahtamatta käkkyrämännyn rimpulalla alaoksalla, tuntuu vahtivan mustilla pippurisilmillään jokaista liikettäni. Arvelen, että sillä on pesä lähistöllä, joten jätän rauhaan sekä suulin että linnun.

Jatkan pitkoksiltaan uusitulle luontopolulle ja luontotornissa viritän toiveikkaasti kaukoputken.  Lämpöväreily tekee tarkasta havainnoinnista kuitenkin mahdotonta. Saan putkelle viiden kurjen parven, mutta lämpöväreilyn vuoksi tuntuu siltä kuin katsoisi lintuja kirkkaan, hitaasti liikehtivän veden läpi. En myöskään saa selvää kaukaisen männyn latvuksessa olevasta möykystä, mutta se kyllä vaikuttaa vahvasti kalasääksen pesältä.

Pitäisi tulla heti aamusta, vieläkin varhemmin kuin tänään. Jonakin päivänä tulenkin, todennäköisesti suopursujen kukkiessa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s