Utö 16. – 23.5.2010

Sunnuntai 16.5.2010  klo 21.
Unelma on totta

Utö! Työnnän satamasta laukun, repun ja kameralaukun punaisissa maitokärryissä mökille. Vuokraemäntä kertoo mökistä ja lintutilanteesta. Haahkat ovat nousseet hautomaan, pesimärauhan vuoksi ihmisten pitäisi pysytellä poluilla. Mielikuva maassa hautovista haahkanaaraista herättää välittömästi suojelunhalun suoraan selkäytimestä.

Kun astun mökkiini, minut valtaa tieto siitä, että juuri nyt, näissä sekunneissa, pitkäaikainen unelmani toteutuu. Saan viettää oman viikon Utön saarella. Tunnen, että käytettävissäni on kaikki maailman aika. Koska edes itse en odota itseltäni mitään, olen tulevat päivät niin vapaa kuin ihminen voi. 

Itäpuolen pienestä ruutuikkunasta näkyy yöpuulle hiljalleen asettuvan kylän kylki, pohjoisikkunasta kylän koulu ja eteläikkunoista – niin, meri! Meren ja mökin välissä kaartuvat kalliot, joiden edustalla hehkuu keltaisenaan kukkiva paju. Pajusta oikealle, painanteessa kallioiden edustalla levittyy matalien katajien vihreä matto. Viistosti ylävasemmalla, mäen päällä, merenkulkijoita ohjaa punavalkoinen majakka kainalossaan keltainen luotsiasema. 

Horisontti katoaa sinisenviolettiin autereeseen, valo on epätodellista, pehmeää. Mökki on äänetön, eleettömän ystävällinen. Avaan kokeeksi radion. Verkkainen, mietiskelevä jazz virtaa raukeasti mökkiin sopien saumattomasti mielialaan ja maisemaan. 

Yöllä herään, avaan oven mökin terassille, katson maisemaa. Sumua, harmaan sävyjä, majakan loisto, luotsiaseman tornin rakenteiden sähköinen laulu. Loistoja horisontissa.

 Maanantai 17.5.
Rarihälytys ja otaku

Hämmennyn, kun kesken päivänokosten ovelta kuuluu ensin vaimeaa, kokeilevaa koputusta, sitten koputus kovenee ja yltyy lopulta paukutukseksi. Ovella lintumies tekee hälyn sepelsieposta, pitäisi näkyä vasemmassa pihlajassa jäteaseman roskalavojen tuntumassa. Menee pois. Tukka pystyssä ja tyynyn jälki poskella koetan ymmärtää kuulemaani.

Sepelsiepon löytäminen on helppoa – tarvitsee vain mennä sinne, missä poikkeuksellisen suuri parvi lintuharrastajia kenottaa maassa tähtäämässä kameroillaan pihlajaan. Pystytän kaukoputken. Sepelsieppohan se. Nostan putken jalustasta olalle ja kävelen pois.

Tätä pitää vielä ajatella. Tätä bongaamista. Mutta ei nyt, myöhemmin.

”Myöhemmin” tulee, kun mökkinaapuri, jonka mies on kokenut lintuharrastaja, kertoo siippansa nähneen rusorintakertun. Erittäin harvinainen, vain muutama havainto Suomesta. Epäilen itsekseni, muistaako naapuri linnun nimen oikein. Kun myöhemmin kerrotaan vielä sepelrastaasta ja kirjokertusta, on valittava linjansa. Jokaisen rarin perään ei voi singahtaa, mutta kaikkea ei voi ohittaakaan.

Jos rari lennähtää näköpiiriin, mikäpä sen sykähdyttävämpää ja kuohuttavampaa. Mutta lähtisinkö maan ääriin saadakseni elämänpinnan, eliksen, vaikkapa amerikantaivaanvuohesta, amerinkanhaapanasta tai rusorintakertusta? Pohtimiseen sopii hyvin japaninkielinen käsite otaku, johon törmäsin Seth Godinin kirjassa Purple Cow. Godinin mukaan otaku on jotakin, joka on enemmän kuin harrastus, mutta hieman vähemmän kuin pakkomielle.

Luulen, että jos linnut olisivat piirunkaan verran enemmän otaku, lähtisin rarin perään kuin ammus. Toistaiseksi on kiinnostavampaa tuntea kunnolla tavislajeja ja seurata niiden elämää kuin saada ehkä hyvinkin ohikiitävä rarihavainto Suomeen syystä tai toisesta harhautuneesta lajista.

Jotkut lajit ovat kuitenkin vallanneet mielessäni niin myyttisen aseman, että ne voisi olla pakko bongata. Henkilökohtaiset otakuni ovat pöllöt ja kuikkalinnut. Viesti jääkuikasta saisi lähtemään ajasta ja paikasta riippumatta. ”Tahdon, mut hei sori, pitää käydä tsekkaamassa yks juttu…”

 Tiistai 18.5.
Hedelmällinen ilmapiiri

Kun kuljen kylältä helikopterikentän ohitse kohti Kesnäsiä, eteläniemeä, ilma ja maa ovat sakeanaan lintujen soidinta, kuhertelua, reviirikiistoja, haudontaa, pariutumista, parittelua, uuden alkua mutta epäilemättä myös monenlaisia loppuja. Äänimaisema täyttyy tiirojen ja lokkien kirkunasta, tirinästä ja säksätyksestä, karikukkojen nasaalista kjyy-kjyystä, tyllien huutelusta ja punajalkaviklojen tauottomista reviirikuulutuksista. 

Linnut elämöivät kivikoiden, kallioiden ja katajikon yllä. Kivissä ovat esillä kaikki harmaan sävyt helmenharmaasta lähes valkoiseen, vihreänharmaasta ruusunpunaisella taitettuun harmaaseen ja liki mustaan. Kivien ja kallioiden harmaat toistuvat jäkälikössä, lisämausteena violetti. Kuivahtanut sammalikko esittelee, mitä vihreä voi olla: ruskean samettista, vehnänoraan heleää, vetisen kellertävää, kuusenvihreää. Maisemasta kohoavat kivilohkareiden ja kallioiden ohella kitukasvuiset pihlajat hopealle vivahtavine silmuineen ja pienine lehtineen, itäniityn puolella ottavat tuulia vastaan mataliksi, tuuhealatvaisiksi jääneet punakylkiset männyt.

Kaikkialla on kasvun vimma: sammalissa itiöpesäkkeet pullistelevat, mansikka kukkii, samoin kissankäpälät, kallioimarre työntää näkyviin koukeroisia varsiaan, kallioiden lomassa pienet valkeat kukat, joita en tunne, kukkivat mattoina. Keto-orvokit väpättävät tuulessa ja ruoholaukka kasvattaa kiireellä vihreiden varsiensa päähän violettia sipulia. On ehdittävä lisääntyä, ajoissa.

Eteläniemen kallioille tultaessa linnut vähenevät, vain jokunen västäräkki hypähtelee hyönteisiä jahtaamassa ja karikukko selvittää, että olen sen mailla. Kallioiden painanteisiin on syntynyt lampia, omia pieniä ekosysteemeitään hyönteisineen ja kasveineen. Edellisvuotiset osmankäämien ruskeat lehdet joutuvat tekemään tilaa uusille vihreille lehdille, sileille ja ehyille.

Istun kallioille kiikaroimaan haahkoja. Seuraan erityisesti pariskuntaa, joka soutelee räpylöillään lähelleni. Istun hievahtamatta, jotteivät ne pelästy. Kun naaras lähtee sukellukseen, se juuri vedenpinnan rikkoessaan levittää siipensä kuin hartioiksi. Voin seurata linnun kulkua pinnalle pulputtavista ilmakuplista. Kun lintu nousee pintaan, se ravistelee siivet ja pyrstön ja asettelee nokallaan sulat ojennukseen. Sitten se ryhtyy juomaan lyhyin siemauksin, nappaa nokkaan vettä ja valuttaa sen kurkkuunsa nostamalla nokan kohti sinistä taivasta.

Luodolla parinkymmenen metrin päässä punajalkaviklo, uros, esittää soidintanssia maisemia katselevalle naaraalle. Uros teputtelee koivillaan puoliympyröitä naaraan edessä ja sivuilla, siivet se on nostanut korkealle pystyyn ja värisyttää niitä vinhasti. Lopulta se alkaa stepata paikoillaan naaraan takana siivet yhä väristen. Kun se käy erityisen lemmekkääksi, naaras astelee alta pois ja lähtee lentoon. Uros jää kalliolle. Naaras ei palaa. 

Lähestymisen ja loittonemisen draamalle vastapaino syntyy kalalokkipariskunnasta, josta viikon aikana on tuleva suosikkini. Lokit päivystävät rinnakkain aina samalla kivellä ja katselevat hiljaa samaan suuntaan. Jos toinen puolisoista on ollut poissa, paikalle jäänyt tervehtii sitä sen palatessa kivelle. Ne eivät lähde hätääntyneenä lentoon, vaikka tiirat niiden ympärillä pillastuvat sakeaksi lintupilveksi karikukon tai punajalkaviklon hälytyksestä. Näyttää kuin pariskunta saisi toisistaan turvaa levottoman ja herkän tiirayhdyskunnan liepeillä. Lokkipariskunnasta huokuu yhdessäolo, tyyneys ja rauha.


Suosikkipariskuntani.


Alituinen seuralainen Kesnäsissä: karikukko.


Kesnäs, tuttavallisemmin eteläniemi, itäkärkeä.

  Keskiviikko 19.5. 
Kakkapää

Kesnäsillä tiirat alkavat siirtyä yhä enemmän pesintävaiheeseen. Ne ovat entistäkin  puolustushaluisempia. Hälytyksen tunkeilijasta tekee nyt yleensä karikukko, tylli tai punajalkaviklo. Niiden tarvitsee vain huomauttaa, ja tiirat hoitavat varsinaisen puolustuksen. Sain osuman, joten kerrankin ”kakkapää” tarkoittaa jotakin ihan konkreettista. Lähteekö tämä tukasta suihkugeelillä?

 Torstai 20.5.
Marsu merellä?

Koska pesimärauhan ja kasvillisuuden herkkyyden vuoksi täytyy kulkea teitä ja polkuja pitkin, kuljeksii väkisinkin aina samat lenkit. Päivittäiset kierrokseni käsittävät kylän raitin, sataman, itäniityn, eteläniemen ja majakkamäen. Vaihtelua tulee siitä, miten päin reitit kiertää ja jättääkö jotain sillä kertaa väliin. Huomaan kipaisevani useimmin eteläniemeen. Kallioilla on hyvä olla. Olen löytänyt niiden kuopista ja painanteista lempipaikkojani. Tuhansia vuosia vanhalla kalliolla kulkeminen ja oleilu tekevät hyvää suhteellisuudentajulle, samoin ikiaikaisen meren vellonta, aaltoilu, huokailu ja kohina.

Istun eteläniemen lännenpuoleisilla kallioilla. Aurinko lämmittää, on harvinaisen kirkas päivä. Useimmiten aurinko on paistanut autereen läpi. Tarkkailen merta laiskasti, kunnes piristyn väkisinkin: outoa liikettä, eikä ainakaan lintu. Kaivan kiikarin repusta ja katson uudemman kerran. Aivan kuin merenpintaa pitkin etenisi marsu! Pitkulainen, suunnikkaan muotoinen ilmestys, joka kiskoo perässään jotain tummaa. Kun otus kiepauttaa itsensä sukelluksiin, tunnistan sen liikkeen perusteella hylkeeksi, halliksi. “Marsu” muodostuu sen päästä ja kuonosta. 

Saimaannorpista oppimani perusteella tiedän, että nyt kannattaa vain odottaa, hylje pulpahtaa jossain taas pintaan. Näin tapahtuukin. Se jää pinnan tuntumaan pitkäksi aikaa, kelluu mahallaan, kierähtää selälleen, kierii ja pyörii, kunnes taas sukeltaa noustakseen tovin kuluttua hengittämään. Saan tarkkailtua hyljettä niin kauan ja keskittyneesti, että näen rengasmaiset täpläkuviot sen iholla. Tässä valaistuksessa kuviot näyttävät harmahtavilta ja iho vihertävältä. Merivesi saa sen kiiltelemään.

Perjantai 21.5.
Sumu nielee saaren

Päivä on ollut kirkas ja aurinkoinen. Sumu yllättää maakravun täysin, kun se illalla kello 18:n maissa aloittaa saaren valtaamisen. Ensin sumu lähestyy kielekkeinä kuin maistellen, mistä saarta olisi paras haukata. Vähitellen kielekkeet muuttuvat suuremmiksi ja pyöreämmiksi sumuvyöryiksi. Hiljaa, mutta määrätietoisesti sumu peittää saaren. Valo muuttuu vastustamattoman salaperäiseksi. Pakko lähteä itäniitylle ja Kesnäsiin. Kun ehdin Kesnäsiin, sumu on kaikkialla. Se kastelee hiukset ja ihon. Kukat, jotka käyvät yöksi “nukkumaan” – esimerkiksi voikukat – ovat supussa. Näkyvyys on niin huono, että jätän kalliot, kun suuntavaisto on vielä tallella. 

Sumu aloitti saaren valtaamisen kietoutumalla majakan ympärille.
Sumu aloitti saaren valloituksen kietoutumalla majakan ympärille.


Itäniityllä sumun liikkeet huomasi siitä, kuinka puut paljastuivat ja peittyivät näkyvyyden vaihdellessa.


Tykki sumussa.


Sumu kirkon kulmalla.


Vanha hauta itäniityllä, äänitehosteena mereltä kantautuva haahkojen huokailu.

Kokemus on ollut hämmentävä. Myöhemmin luen, mitä Sää ja meritieto -kirja sanoo kevätsumusta. Näin: ”Tyypillinen sumutilanne syntyy esimerkiksi Suomenlahdella, kun etelästä virtaa lämmintä ja utuista ilmaa kylmän meren päälle. Merenpinnan läheinen ilmakerros jäähtyy ja lisäksi merestä siirtyy kosteutta ilmaan. Tämän tapahtumasarjan aikana ilman lämpötila voi laskea niin paljon, että ilmassa oleva näkymätön vesihöyry tiivistyy sumupisaroiksi. Kysymyksessä on niin kutsuttu advektiosumu. Keväällä ja alkukesällä meriveden lämpötila on tavallisesti matalampi kuin ilman. Merenpinnan ja ilman lämpötilaero voi olla jopa kymmenen astetta. Suuri ero edesauttaa sumun syntymistä.” 

Kello 21 aurinko paistaa kirkkaasti, näkyvyys on hyvä. Kuin sumu ei olisi koskaan edes hipaissut saarta.

Lauantai – sunnuntai 22. – 23.5.
Pihaperhe

Olen löytänyt viikossa lempipaikkani saaressa niitä edes etsimättä. Pihanäkymä on tullut kuin omaksi, ja pihan linnut tuntuvat melkein perheeltä. Kottaraiset tarpovat nurmikolla muutaman linnun parvissa, pajulintu ja erilaiset kertut ruokailevat kukkivassa pajussa, joka tarjoaa hyönteisineen jatkuvasti auki olevan puffetin. Punajalkaviklo huutaa plyy-plyytään kunnioitettavan sitkeästi tontin puolustusvoimien alueesta erottavalla aidalla, periksiantamattomuudessaan selvästi ruisrääkän hengenheimolaisia. Samalla aidalla päivystelee pikkulepinkäinen. Katajikossa hyppelevät pensas- ja kivitaskut. Pihakäärmeenä on yli puolimetrinen kyy.


Pihaperhe on kasvanut ainakin yhdellä kottaraisella.

Olen nähnyt myös lintuja, joita halusin tavata uudestaan. Niitä ovat ainakin tyllit, mustalinnut, pilkkasiivet, ristisorsat ja mustakurkku-uikut, haahkoista puhumattakaan. Kasveista, jäkälistä ja sammalista on hyvää vauhtia kehittymässä otaku, mutta niitä varten täytyy palata erikseen.

Saaressa kävellessä tuntui kuin olisi kävellyt kotiraittia ja kotipolkuja. Välillä hätkähdin, kun muistin, etten ole kotona. Usein vieraassa paikassa herätessä kuluu tovi sen kelaamiseen, missä on. Nyt ei kulunut. Minulla on vahva tunne, että palaan. Unelma jatkuu ja saa uusia muotoja.


Kotimaisemani koti-ikkunasta viikon ajan.
Äänimaisema, ellei hiljaisuus: hiljainen, mietiskelevä jazz.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s