Luumäki 7.3.2010

 Ihminen on utelias otus – muuan telttakokeilu

Pilvipoutaa, lumisade tulossa, tuuli nostattelee puuskia, puista putoilee pieniä jäisiä kokkareita. Maisema siniharmaa, ilmassa aavistus violettia. Pakkasta viitisen astetta.

Tamppaan metsäsuksilla alustaa teltalle, lumipatja suksien ja maanpinnan välissä on noin 70 cm paksu. Tiaisparvi pyrähtelee uteliaana vanhassa riippakoivussa työmaani vierellä. Missä ihminen, siellä tiaisia. Tiaisparvessa ryystää jokunen viherpeippokin, drrryiii.

Aion kokeilla käytännössä, mitä eroa talvioloissa on talviteltalla ja kolmen vuodenajan teltalla. Miksei talviretkellä voi majoittua mihin tahansa telttaan – nukutaanhan taivasallakin?

Kaivan kolmen vuodenajan ruotsalaisen kupolitelttani pussista. Viimeksi nukuin siinä kesällä Repoveden kansallispuistossa, tyytyväisenä. Talvitelttani on kevyt amerikkalainen tunneliteltta.  Ensimmäinen aistinvaraisesti havaittava ero on materiaalin näppituntumassa. Siinä missä amerikkalainen tuntuu käsiteltäessä notkealta ja silkkiseltä, ruotsalainen rahisee hitusen jäykempänä. Ei haittaa.

Mieluummin kaksin
kuin yksin

Telttakaaret on melko helppo pujottaa kujiinsa, mutta sen verran pujottaminen töksöttelee, että puuha olisi helpompaa kaksin kuin yksin. Kaarissa on jäljellä kuljetuksenaikaista lämpöä, ja kaaren hipaistessa maata siihen tarttuu lunta, joka sulaa jäiseksi kuorrutteeksi. Kun sormet koskettavat kaarta jääkuorrutuksen kohdalta, saan aavistuksen siitä, miltä lapsista tuntuu, kun kieli tarttuu mattotelineen rautaiseen pintaan. Naps. Auts. (Kun kaaren pää telttaa purkaessani lipsahtaa ulos putkesta ja vetää mukanaan pätkän joustavaa nauhaa putken sisältä, sitä on vaikea saada kylmin sormin paikoilleen. Lisäksi kaksi pätkää yhdestä kaaresta ovat saaneet kosteutta ja jäätyneet toisiinsa kiinni.) 

Viimeisen kaaren pää ei ulotu sille varattuun reikään. Ei sitten millään. Metalli ei taivu voimillani riittävästi, eikä teltan kangas jousta. Solki, jonka avulla tilannetta voisi löystyttää, on kujan vastakkaisella eli teltan toisella puolella. Turhauttava pattitilanne. Olen iloinen, etten nyt ole yksin tunturissa, vaan lähellä tietä, autoa ja asutusta. Tajuan myös, että kaaren pakottaminen paikoilleen voi olla vaarallista, jos sen tekee väärässä asennossa. Kaarenpää voi livetä sormien otteesta ja sivaltaa kasvoihin, kaulaan, silmään. Lopulta on pakko keksiä vaihtoehto, ja asettelen kaaren pään reiän takana olevan silmukan pohjukkaan ja toivon parasta.

Telttakaaren kanssa tapellessani käy selväksi, että talvijäykissä oloissa olisi turvallisempaa retkeillä kaksin. Nytkin retkikumppanin voimista olisi ollut ratkaisevaa apua. Talvitelttani on pystytettävissä yksinkin nopeasti ilman turhaa äheltämistä. Kolmen vuodenajan teltan kanssa yksityiskohdat ovat työläämpiä, mutta on vaikea sanoa tarkalleen, miksi. Joka tapauksessa olisin ollut vaikeuksissa, jos olisi pitänyt leiriytyä tuulisemmassa ja kylmemmässä säässä. 

Pääsen kiinnittämään telttaa aloilleen. En käytä metallikiiloja, vaan kiinnitän telttanarujen päät noin 20 – 30-senttisiin puunpätkiin, jotka pingotan ja lapion avulla hautaan vaakasuoraan asentoon lumeen. Puukalikat pitävät teltan luotettavammin paikoillaan kuin rimpulat metallikiilat. Lopuksi lapioin vielä montun teltan oviaukon eteen. Montussa on helppo hoitaa kaikenmoisia leiriaskareita.

Koti on valmis,
hyvää (ja kuumaa) yötä

Tarkkailen asumustani voitonriemun vallassa, mutta kaipaan absidia, jollainen talviteltassani on. Pidän siitä, että saan rinkan ja muut varusteet suojaan. Asettelen montussa seisten teltan pohjalle ohuen ja paksun solumuovipatjan ja niiden päälle vielä ilmatäytteisen. Leväytän kaiken päälle talvimakuupussin. Koti on valmis.

Kello on 22, kun käyn nukkumaan. Tähtitaivas on peittynyt pilviin. Tuuli puuskahtelee kuin vauhtia ottaen vanhassa kuusikossa ja varistelee jäähilettä koivun oksilta. Tiedän, että pärjään makuupussissani kevyessä vaatetuksessa, mutta päässäni naksahtaa primitiivinen pyrkimys lämmön maksimointiin. Puen päälle kahdet pitkälahkeiset retkikerraston housut ja niin ikään tuplasti pitkähihaisia paitoja. Jalkaan vedän kahdet sukat, päällimmäiset pässinpökkimät. Asettelen vielä kesäpussin talvipussin sisälle ja ujuttaudun sekaan kuin toukka koteloon. 

Toivon, ettei kotelosta tarvitse purkautua ennen aamua. Huokaisen tyytyväisenä – mikä rauha, mikä lämpö. Olen eläin turvallisessa pesässään. Kuuntelen metsässä puhkuvaa tuulta, kehtolauluista kauneinta. Juuri nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Uni painaa silmiä, raitis ilma on tehnyt tehtävänsä. Voiko onneen kuolla? 

Mutta se lämpö… Tyhmästä, liioittelevasta päästä kärsii koko ruumis, kirjaimellisesti. Ensin kostuvat varpaat, sitten tulee hiki. Yritän unohtaa pienen epämukavuuden, mutta ei auta. On pakko ravistautua hereille ja avata makuupussien vetoketjuja sen verran, että pystyn riisumaan päällimmäiset sukat. Ja vähän ajan päästä alimmaisetkin. Kunnes on pakko nousta vähentämään päällimmäinen vaatekerta. Ja sama uudestaan vielä kerran, nyt hankkiudun eroon myös kesäpussista. Aah, viimeinkin tilaa ja talvipussin tuttu, viileänlämmin ja ystävällinen pehmeys ihoa vasten. 

Kun viimeinenkin yksityiskohta on lopulta kunnossa, nukun sikeästi aamuun. Patjakerros pitää alta tunkevan kylmyyden poissa. Seitsemän korvilla herään käpytikan rummutukseen. Lintu meuhkaa ikivanhassa koivussa, ja saundista päätellen puu on lahonnut runkonsa sisältä haperoksi. Jos tämä tikka on sama yksilö, jota tarkkailin eilen, se on likaisin koskaan näkemäni tikka. Olisiko se saanut ylimääräistä väriä kuusten rungoilta? Toivotan hyytelöpään pesulle tuleviin kevätsateisiin, avaan teltan ovet – rakastan teltan vetoketjun ääntä! –  ja kurkistan ulos. 

Aurinko punertaa kuusikon latvuksissa, pakkasta lienee alle 10 astetta, on tyyntä ja hiljaista. Olo on kuumuuteen heräilemisestä huolimatta levännyt. Se, että majoitteena oli kolmen vuodenajan teltta, ei vaikuttanut uneen eikä nukkumiseen. 

Yhteenveto aamutuimaan

Asumukseni huurtui sisältä vähemmän kuin talvitelttani. Liikahdukset eivät varisuttaneet jäähilettä teltan seinämistä tai katosta, mikä tuntui miellyttävältä. Pääosa huurteesta oli ulkoteltan pinnassa, ja päivän mittaan maaliskuinen aurinko kuivatti ja lämmitti telttaa mukavasti. Yhden kokeilun perusteella tuntuu siltä, että ilmanvaihto kolmen vuodenajan ruotsalaisessani toimii paremmin kuin talvisessa amerikkalaisessa. Kupolissa tuuletus tapahtuu katon korkeimman kohdan kautta, tunneliteltassa se pitäisi saada hoitumaan päätyjen kautta. 

Sainko vastauksen kysymykseeni talvi- ja ”kesäteltan” eroista? Ainakin materiaalit tuntuvat erilaisilta, talviteltta on yhtä notkea ja silkkinen käsitellä talvella kuin kesällä. Tällä erolla ei nyt ollut käytännön merkitystä. Kolmen vuodenajan teltassa ilmastointi toimi paremmin. Mutta jotta ottaisin sen majoitteeksi talviretkelle, siinä pitäisi olla kunnon absidi ja kunnon lumiliepeet. Nyt yö meni mukavasti, koska oli tyynehköä eikä esimerkiksi tuiskusta ollut tietoakaan.

Talvivaelluksella kolmen vuodenajan telttani olisi ollut hieman työläs käsitellä yksin, mistä olisi haasteellisissa oloissa tullut, ehkä perustellusti, turvaton olo. Mutta riippumatta siitä, millaisia telttavaihtoehtoja talvisessa luonnossa yöpymiseen on, pidän eniten laavussa yöpymisestä. Ainakin ilmanvaihto toimii ja unta odotellessa voi katsella taivasta, tähtistä tai pimeää.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s