Luumäki 20. – 24.6.2010

Kotijärven ympärillä

Lapsuudenkotini sijaitsee pienessä kylässä Luumäellä Etelä-Karjalassa. Muiden alkuperäisten kyläläisten tavoin osaan kylämme maastot unissanikin, tunnen kivet, kalliot, puut, mäet, lähteet, pellot, ojat, sillat, polut ja järven läpikotaisin.

Kotijärveni on pitkulainen: mutainen pää on luoteessa, hiekkainen kaakossa.  Lapsuudenkotini on puolimatkan rannalla loivassa rinteessä havumetsän laidalla. Järven vastakkainen puoli on asumaton, mutta museoviraston mukaan siellä on jälkiä kivikautisesta asutuksesta. Olemme aina kutsuneet järven vastakkaista puolta, muutamien neliökilometrien laajuista aluetta, nimellä Järven Takana.

Siellä olen nähnyt elämäni ensimmäiset suden jäljet ja karhun jätökset. Supi, mäyrä, kettu, metsäjänis, kurki, tikat, haukat, pöllöt ja metsäkanalinnut ovat sen asujaimistoa. Saukko, piisami ja majava asuttavat järveä. Majava tosin taisi muuttaa hiljattain naapurijärvelle.

 Leikkejä  juoksuhaudoissa

Kotikylääni, myös Järven Taakse, rakennettiin talvisodan jälkeen korsuja, kiviesteitä ja juoksuhautoja osaksi Salpalinjaa.

Lapsina leikimme juoksuhaudoissa ja seikkailimme korsuissa. Pimeät, kosteat betonirakennelmat, joiden katolla on kupumainen ampumispaikka, virittivät mielikuvituksen äärimmilleen. Muistan edelleen korsujen umpeankostean hajun ja pimeyden, jota kynttilän tai taskulampun kalvakka valo korosti. Metsästäjät söivät korsujen eteistiloissa eväitään taukotulilla. Yksi kylän korsuista sijaitsi niin lähellä taloa, että talonväki teki siitä kellarin.

       
Taistelut eivät yltäneet Salpalinjalle, mutta silti: Mistä korsun seinät kertoisivat,  
jos ne kertoisivat kaiken, mitä ne ovat kuulleet ja nähneet? Juoksuhaudat ovat
kasvillisuuden peitossa, lähes piilossa.

 
Kiviesteet ovat maastossa kuin kilometrien pituiset
rivistöt jättiläisten torahampaita.

Nyt korsut ovat sammalten ja kasvillisuuden kätköissä. Juoksuhautojen seinämät ovat murtuneet ja madaltuneet, pohjia peittävät sammalet, saniaiset ja kitukasvuiset, ohutrunkoiset puut. Syksyisin juoksuhaudoista voi poimia suppilovahveroita ja kangasrouskuja. Isompia puita on kaatunut tuulen vuoksi tai lahouttaan juoksuhautojen päälle.

Kunnan keskustaa pommitettiin sota-aikana, mutta meidän kylällemme pommeja ei osunut. Sen sijaan naapurikylään syöksyi vihollisen vahingoittama lentokone, jonka metallikappaleita on yhä maastossa. Kaikki kolme lentäjää kuolivat. Heistä kertoo hautamuistomerkki keskellä hiljaista metsää.

Isoisäni oli rintamalla viisi vuotta. Kotona isoäitini pelkäsi desantteja talvisina kuutamoöinä. Loppuvaiheessa perheen piti olla jatkuvassa evakkovalmiudessa, mutta lähtökäskyä ei tullut, taistelut eivät yltäneet Salpalinjalle. Nelilapsisen perheen nuorimmainen syntyi jatkosodan aikana helmikuussa 1942. Hänestä tuli äitini.

Matkailuyritykset ja alueen kunnat ovat tuotteistaneet osan Salpalinjaa, mutta Järven Takana korsut, kiviesteet ja juoksuhaudat ovat saaneet kääriytyä rauhassa sammalten ja kasvillisuuden peittoon. 

Suo – ojitettu ja  ennallistettu

Järven takana on runsaasti soita, joilla kyläläiset käyvät keräämässä karpaloita ja muuraimia. Joskus joku kokeilee kalastusonnea soiden lammilla. Jättiahvenista kerrotaan, sinttejä olen nähnyt. Aikoinaan suurimmalta suolta kerättiin sammalta karjan kuivikkeiksi. Sammal kuivattiin suon laidassa ladossa, jonka harva laudoitus päästi ilman virtaamaan rakennuksen läpi.  

Latoja sanottiin sammalsaraimiksi. Lapsuudessani ne antoivat marjastajille, sienestäjille ja metsästäjille suojaa sateelta ja auringon porotukselta. Tavaroistaan tarkka isoisäni parkkeerasi aina marjareissuilla turkoosin Solifer-moponsa saraimeen, katon alle.


Kalasääskillä on pesimärauha. Kyläläiset eivät huutele niiden
pesien sijainnista.

Suo ojitettiin 1970-luvulla. Nyttemmin sitä on ennallistettu, ja joitakin vuosia se on ollut luonnonsuojelualuetta. Suosta kohoaa kumpareina jäkälän ja sammalten peittämiä saaria, joissa kasvaa koivuja, kuusia ja mäntyjä. Juhannuksen alla karpalot ja suokukat kukkivat, suopursut lopettelevat kukintaansa ja muuraimet ovat raakileina. Suolla kasvaa myös orkideoihin kuuluva maariankämmekkä. Yhdessä saarista asustaa kalasääskipariskunta.

             
Maariankämmekkä ja sen lehti. Lehdessä on jotain villiä.


Suokukka värittää suomaisemaa
samansukuisella punaisella kuin
mättäillä kukkivat karpalot.

Metsänotkelmassa suon ja järven välissä päilyy lähde. Vesi on kirkasta ja kylmää helteelläkin. Lähteen tuntumassa kukkii oravanmarja, ja rantapusikon lomasta siintävällä järvellä helottavat keltaiset ulpukat, ruovikoissa samanväriset kurjenmiekat. Myöhemmin ulpukoiden seuraan liittyvät lumpeet. Lähteen puolella järveä pesivät kuikat. Niiden äänet kuulostavat kesäyössä koiranpennun haukahduksilta, kimeiltä ja teräviltä.

      
Sudenmaito ja oravanmarja luovat varjoisiin metsiin sadun tuntua.

Järveä on ruopattu muutama vuosi sitten, mutta rantaruovikoihin ei kajottu. Maallikkona en ole havainnut kasvillisuuden tai linnuston kärsineen ruoppauksesta. Kalastuskunta nuottasi muutamana kesänä järvestä roskakalaksi kutsumaansa kalaa, lähinnä särkeä, salakkaa, sorvaa ja pientä lahnaa. Tavoitteena lienee ollut tiettyjen kalalajien elintilan lisääminen ja ravinnon riittävyyden turvaaminen.

Hunajaa ja kesantopeltoja

Järven Takaa voi poistua pitkin vuosi vuodelta rapistuneempaa tienhuikkua. Risteyksessä, jossa se liittyy kylätiehen, tönöttää haapojen ja mäntyjen suojaamassa pyöräkkeessä kymmenkunta mehiläispönttöä. Koska karhut muistavat hunajapaikat ne kerran keksittyään, pönttöjen omistaja on aidannut mehiläistensä valtakunnan sähköaidalla.

  
Näpit irti, mesitassut! Sähköpaimen torjuu
karhujen tunkeilut mehiläisten työmaalle.

Kylän tuntumassa on laaja kivilouhos, mutta karhut ovat ilmeisesti tottuneet sen aiheuttamaan liikenteeseen ja metakkaan – toisin kuin osa meistä ihmisistä. Eläimistä herkimmät ovat lähteneet. Huuhkajia ei ole louhoksen perustamisen jälkeen näkynyt eikä kuulunut. Louhokselta pari kilometriä länteen alkaa natura-alue, joka varjelee linnustoltaan rikasta, suojaisaksi heinittynyttä järveä. Kallioperän räjäyttely kuuluu sinnekin, mutta vaimeampana kuin kylän ytimeen.

          
Ohdakkeet ja ojakellukat osallistuvat kesantojen kukkaloistoon.

Kylässä on seitsemän vakituisesti asuttua taloa, kolme on lomakäytössä. Maanviljelyä ei enää harjoita kukaan, pellot on metsitetty tai jätetty kesannoimaan. Ojakellukat, erilaiset putkikasvit, leinikit, ohdakkeet, päivänkakkarat, harakanhatut, ruusuruohot ja muut kukat kaunistavat entisiä peltoja. Vaikka kesannot kertovat luopumisen tarinoita, ne tarjoavat silmäniloa, josta voi tankata voimia pimeiden päivien varalle. Kasvussa – siinä, ettei luonto jätä mitään tyhjäksi – on aina jotakin äärimmäisen lohdullista.