Liminganlahti 30.5.2010

Sunnuntai  klo 7.30 – 10.00

Sää on pilvinen, mutta valoisa, oivallinen lintujen tarkkailuun. Lähimmästä lintutornista näen ensi katsomalla merihanhia, muutaman naurulokin ja itsensä sukimiseen ja rapsuttamiseen syventyneen lapasorsan. Vanha suosikkini ruisrääkkä ränkättää ruovikossa, näyttäytymättä. Korviin kantautuu myös sepelkyyhkyjen huuhkailua, kuovien huutoa, taivaanvuohien mäkätystä ja kitkutusta. Kerttuset pitävät ritinää, ratinaa ja säksätystä joka puolella ruovikkoa ja pajupusikoita. 

Kohtaaminen ruokokerttusen kanssa

Kun talsin pitkospuita tornilta luontokeskukselle, kuulen ruokokerttusen laulavan todella lähellä pajussa, jota juuri ohitan. Pysähdyn, höristän korvia, lintuhan laulaa parin metrin päässä! Lähinnä ikinä! Liikahdan. Lintu ei ole moksiskaan. Liikun lisää, kun otan kiikarin esille, nostan silmille. Ei vaikutusta, lintu jatkaa lauleluaan. Hengitys melkein salpautuu, olen näkemäisilläni ruokokerttusen ensimmäisen kerran läheltä. Älä vain lintu pieni nyt lennä pois… Ei se lennä! Lintu pysyy paikoillaan, kun tarkennan kiikarin – ruokokerttunenhan tämä, laulukin tukee määritystä. 

Voin tarkkailla lintua rauhassa ja kauan. Välillä se lennähtää pajusta laululentoon, nousee jonkin matkaa ylöspäin, pudottautuu ruovikkoon, katoaa näkyvistä, mutta palaa aina tovin kuluttua pajuun laulamaan. Kerron sille ajatuksissani terveiset kotikylän lajitovereilta, joiden vuoksi olen kaatunut kanootilla jääkylmään mutavesikylpyyn ja seisonut eräänkin kesäyön kaislikossa hyttysten ja mäkäräisten syötävänä nauhoittamassa kerttuslaulua. 

Kun ruokokerttunen palaa pajuun taas kerran, kokeilen, saanko sen kuvatuksi. Aurinko on tullut näkyviin ja paistaa pajun takaa yläviistosta. En pääse pajun taakse tai edes sivulle, pitkokset kulkevat pajun editse. Lintu istuu melkein oksan kärjessä, kuin asettautuneena kuvattavaksi. Ruovikon suupaltilla on kaunis, pieni ja terävä nokka. Vatsapuoli näyttää tasaisen kermanvaalealta. Ohuet jalat pitävät napakasti kiinni oksasta. Pitäisi kuvata vastavaloon, käyttää kai salamaa. En kuvaa, painan linnun ja hetken mieleeni, teen muistiinpanot. 


Ruokokerttusten laulumailla. Paju pitkosten
päässä vasemmalla on Se Paju.

Kuluvan vuoden aikana olen alkanut saada metsien ja rantojen pikkulinnuista äänihavaintojen rinnalle näköhavaintoja herkemmin kuin ennen. Katseen pikkuhiljainen harjaantuminen auttaa tämänvuotiseen tavoitteeseen pyristelyssä. Olen päättänyt opetella lintuja, jotka olen luokitellut ”pieniksi harmaiksi linnuiksi”. Esimerkiksi tiltaltin, pajulinnun ja sirittäjän määritän äänestä unissanikin, mutta näköhavaintojeni määrä niistä on olematon. Jos kolmikko nököttäisi edessäni päästämättä pihahdustakaan, määrittämisessä olisi tekemistä. 

Näkemisen vaikeus,
hiiri avuksi

Lintujen etsimisen näkökulmasta ruokokerttunen liminganlahtelaisesssa pajussa on loistava muistutus siitä, kuinka piilossa lähes vieressä laulava lintu voi olla. Lehtivien puiden ja pensaiden lomasta linnun havaitsee oikeastaan vain liikkeestä, ja lisäksi tarvitaan onni potkaisemaan isolla ja pehmeällä töppösellä. Havaitsemista vaikeuttaa, jos lehdet ja oksat liikkuvat tuulessa, ja valojen ja varjojen vaihtelu on pienelläkin alueella suuri.

Itselleni toimivin käytännön apu lintujen etsimisessä näköpiiriin on ollut ajatus, että ”pienen ja harmaan” linnun etsiminen on kuin hakisi oksistosta paikoilleen asettunutta hiirtä. Mittakaava ja vaikeustaso ovat jokseenkin samat. Mielikuva hiiren etsimisestä auttaa pysymään nimenomaan mittakaavassa. 

Lintuharrastuksessa on ollut vaikeinta hahmottaa, minkä kokoista lintua maastosta pitäisi hakea, jos lintu ei ole tuttu ulkonäöltä. Myös linnun mielessäni saama asema vaikuttaa, suhtautumiseni siihen. Pidän kaikista linnuista. Silti esimerkiksi pöllöt ja haukat ovat jotain ”suurta”, jotain sanomattoman kiehtovaa, vaikka ne olisivat luonnossa kuinka pieniä, kuten varpuspöllö tai ampuhaukka. En osaa selittää, miksi lintujen koko sydämessäni ja mielessäni on joskus niin toisenlainen kuin luonnossa. 

Jos linnut olisivat sen kokoisia kuin mielikuvissani, ruokokerttunen olisi ainakin räkättirastaan kokoinen, ja hiiripöllö saisi vaa’alta samat lukemat kuin lapinpöllö. Huuhkaja olisi lampaan kokoinen, tai ehkä pienen lehmän. Kaikki jalohaukat halkoisivat ilmaa kuin puolustusvoimien hornetit.