Etelä-Savo 17. – 18.4.2010

 Savonlinnan Sulosaari 17.4.2010 klo 13 – 15

Jos Saimaata katsoo vain täältä, voisi luulla, että se on juuri vapautumassa jäistä. Vesi lainehtii paikoin vapaana ja sinisenä, paikoin kirkkaanvalkoinen säleinen jää välkehtii auringossa kuin lätäköllinen timantteja; siellä täällä ajelehtii kiliseviä, puikkoisia jäälampareita, jotka juuri ja juuri pysyvät koossa. Joukossa kalalokkeja, harmaalokkeja, sinisorsia ja telkkiä. Harmaat kalliot, lehtomaiset notkot, peipposten lurittelua. Sammalia, joista osa ”kukkii” punaisena kärjistään, jäkäliä: torvijäkäliä, pallerojäkäliä, nahkajäkäliä. Kun kuvaan punakärkistä sammalikkoa, hihalleni laskeutuu ruskeankirjava keskikokoinen perhonen, jota en ehdi tunnistaa, kun se jo lentää pois. Tuulee kylmästi, mutta kun painan käteni käkkyräisen männyn kaikki säät kokenutta kaarnaa vasten, tuntuu kuin se puristaisi lämpöä kämmentäni vasten.

Siikalahti 17.4.2010 klo 19.30 – 22

Jo parkkipaikalla vastaani hyökyy korviahuumaava laulujoutsenten toitotus ja siipien läiskytys. Reppu, kiikarit ja kaukoputki nopsasti mukaan ja polulle. Kurkiakin? Kurkia! Kurkien huuto virittää odotukset korkealle, melkein tekee mieli itsekin huutaa.

Kaatuneiden puiden rungot häämöttävät kuolleen, harmaanruskean kasvillisuusmaton alla, elävien puiden harmaat ohuet rungot kurkottavat lehdettöminä korkeuksiin, kaiken keskellä polku, jota astelen eteenpäin kasvavan onnen tunteen vallassa, viittä vaille haltioitumassa äänistä, tuoksuista ja hajuista, tunnelmasta.

Ohitan luontokeskuksen, kokeilen kädelläni, huokuuko tuhka nuotiopaikalla vielä lämpöä. Ei, kukaan ei ole vähään aikaan istunut tässä tulilla, mutta toisaalta luontokeskuskin on avattu vasta pari päivää sitten, sisällä on kosteaa talven jäljiltä. Luontokeskuksen tuntumaan on talven aikana rakennettu esteetön lintutorni, niitä on tällä alueella nyt siis kaksi. En malta tarkastella tornia tarkemmin, haluan uloimman saaren kärjessä sijaitsevalle tornille. Pitkospuut, joilla pari kesää sitten teimme tietä kauneudessaan mykistävälle näädälle, sitten saari, saaren läpi eteläreunalle ja torniin. Käsien lihasmuisti toimii ja saan kaukoputken ja jalustan sujuvasti asemiin, vaikka olen talven jäljiltä vähän ruosteessa.

Lintuhavaintoja
laulujoutsenten konsertissa

Lasken ainakin 20 joutsenta, ne kiistelevät reviireistä sulapaikassa, läiskyttävät vettä, toitottavat, nostavat etuvartalonsa vedestä tehostamaan siiveniskuja. Siikalahti on osin jäässä, osin sulana, jääpeitettä on kuitenkin enemmän kuin sulaa, ja vesilinnut kerääntyvät sulapaikkoihin. Niitä on helppo tarkastella, kun eri lajit kerääntyvät samoihin vapaan veden paikkoihin. Sinisorsat nuokkuvat jään reunalla, pari kalalokkia nukkuu autuaan unta, ja tuolla sotkallakin, jota pieni aallokko keikuttaa lokkien editse, on pää siiven alla. Telkät puikkivat pirteinä muiden lintujen lomassa, sukeltelevat välillä. Telkille ja sotkille tekee seuraa valkoposkihanhi, joka näyttää olevan yksin. Moninaisen vesilintuvalikoiman ylitse lentää kuovi, ja sen kaverit pitävät ääntä lähipelloilla, joilla näin tullessani myös töyhtöhyypän lepattavassa lennossaan.

Lännenpuoleisilla pelloilla näen viisi kurkea etsimässä ruokaa. Ne kääntelevät ja nostelevat nokillaan pellolle syksyltä jääneitä korsimöykkyjä. Toivon, että ruokaa löytyy, paljon. Kurjet näyttävät melko tummilta iltavalaistuksessa, kun pilvet peittävät taivaan. Päivällä Savonlinnan Sulosaaressa aurinko helli, mutta tuuli kylmäsi. Iltapäivän myötä taivas on pilvistynyt, on melko hämärää. Näen kuitenkin vielä melko hyvin, ja päätän käydä tsekkaamassa, mitä piilokojulta näkyy.

Piilokojuakin on entrattu sitten viime kesäkuun, jolloin viimeksi kävin Siikalahdella. Kahden puolen kojuun johtavia pitkospuita on rakennettu raakalauta-aidat, joiden ylitse ei pitkäkään ihminen yllä kurkkimaan. Nyt linnut saavat olla nyt todella rauhassa, ajattelen. Aidan toiselta puolelta kuuluu nokikanan tiukkoja naukaisuja. Kojussa saan näköpiiriini sen kaverit. Nokikanat nyökkivät touhukkaina edestakaisin, välillä sukeltavat lyhyesti etsien matalan veden pohjasta syötävää. Kaiken yllä kiirii tauotta naurulokkien äänimatto, piilokojulta näkyy suoraan niiden yhdyskuntaan. Olin etukäteen antanut kertoa itselleni, että Siikalahdelle on saapunut myös kaulushaikaroita, mutta tuttua puhaltelua ei kuulu, saati että näkyisi ruskea moppimainen hahmo. Kaulushaikaran näkeminen olisikin melkoinen onnenkantamoinen.

Uusi luontotorni

Kun enää en näe lintujen yksityiskohtia edes kaukoputkella, lähden takaisin autolle. Kuljen polut ja pitkospuut hitaasti, jotta varmasti ehdin nähdä, jos jotain merkittävää tapahtuu. Yölaulajista vain yksi yksilö virittelee laulua, äänestä huomaan, että se seurailee minua pitkospuille asti. Varsinaisesta konsertista ei siis voi puhua ja päätän, että toisin kuin suunnittelin, en konsertin toivossa jää nuotiolle odottamaan yön saapumista.

Käyn katsomassa vielä uudenkarheaa esteetöntä luontotornia. Ensimmäiselle tasanteelle pääsee pyörätuolilla, kunhan paikka vielä viimeistellään. Esteettömien tornien ongelma on usein, että pyörätuolissa istuva luonnontarkkailija ei näe maisemaa maan tasalta, koska tasanteen reunat peittävät näkyvyyden, ulottuvat liian korkealle. En osaa arvioida, onko tässä sitä pulmaa. Joka tapauksessa vapaata vettä tornista ei näy, ja arvelenkin, että kesällä siitä voi tarkkailla ruovikossa eläviä lintuja, ainakin kuunnella. Myös sudenkorentoja, joista Siikalahti on lintujen lisäksi tunnettu, pörrännee tornin tienoilla.

Kiipeän ylemmälle tasolle. Portaat ovat normaalia loivemmat, askelmat ovat matalat. Kipuamista on selvästi pyritty helpottamaan, olipa rappujen nousussa avustaja mukana tai ei. Käytäntö tulee näyttämään, mihin tornista oikeasti on, mutta lupaavalta näyttää. Siikalahdellahan on jo yksi esteetön luontotorni entuudestaan, patotien vieressä. Tälle uudelle tornille pitää tulla alussa kuvailemaani polkua pitkin – pitääköhän sitä tasoitella ja leventää? Niin tai näin, kun kokonaisuuteen vielä lisätään, että parkkipaikan huusseista yksi on invavessa, niin eipä hullumpaa. Hyvä Parikkala!

Lähtemisen vaikeus  ja
onnellisuuskoukku

Vielä autollakin mietin, palaanko sittenkin luontokeskukselle, tekisin tulet ja jäisin odottamaan, laulaako yksikään yölaulaja tässä säässä.  Ajatus houkuttelee valtavasti, mutta sovin itseni kanssa, että palaan nyt majapaikkaan ja tulen muutaman viikon päästä uudelleen, kun muutto on vilkasta ja yöt lämpimiä.

Onnellisuuteni on huipussaan, kun tarkkailen lintuja. Tuuli tai tuiskusi, en tunne huolia enkä murheita, kun katselen lintuja omissa ympäristöissään, lajityypillisissä touhuissaan. Ne osaavat kaiken, mitä niiden pitää osata, ne eivät murehdi, että pitäisi oppia lentämään aikaisemmin, paremmin, korkeammalle ja tehokkaammin. Ne eivät mieti avaintuloksia eivätkä brändejä, eivätkä pidä kehittämispäiviä. Ne ovat täydellisiä sellaisinaan, ja tämän täydellisyyden äärellä minäkin rauhoitun. Lintujen kanssa olen tässä ja nyt, ei ole kuin tämä hetki. Olen juuri siinä, missä minun pitääkin olla, omalla paikallani.

Kerron onnellisuudestani majapaikassa nokosilta heräävälle matkakumppanilleni, joka on viettänyt koko päivän töissä Savonlinnassa. Hän vastaa, että eräässä tv-ohjelmassa esitetyn määritelmän mukaan onnellisuus on sitä, ettei koko ajan vituta.

Siikalahti 18.4.2010 klo 6.20 – 6.55

Käymme aamutuimaan katsomassa piilokojulta nokikanoja, matkakumppanin lempilintuja. Nokikanat ovat kosiomenoissaan, tai ehkä ne keekoilevat reviirikiistoissaan, kuka tietää. Joka tapauksessa ne lähestyvät toisiaan siivet kolmiomaisesti pystyssä, pää matalalla. Aivan kuin katsoisi minikokoisten haikalojen kokoontumisajoja. Ja missä kaksi nokikanaa ottelee, siinä on kohta kolmas, neljäs ja viideskin. Ihmisnäkökulmasta katsoen kipakoita otuksia. Matkakumppani ajaa Savonlinnaan töihin, minä menen mukaan palatakseni vielä kerran takaisin Parikkalaan, koska en halua hukata yhtään tuokiota tornissa.

Särkilahti, Parikkala 18.4. klo 8.50 – 9.40

Hotelliaamiainen. Valitsen pöydän, josta näen sulan virtapaikan. Seurailen telkkäpariskunnan seurustelua. Uros notkuttaa päätään uidessaan puoliympyröitä naaraan tuntumassa. Välillä molemmat sukeltavat, kunnes pulpahtavat pintaan jatkamaan seurusteluaan. Virtapaikan sillan yli kolistelee aura-auto, lennättää räntää, joka on jäänyt matoksi tielle. Pari varttia sitten sitten jouduin räntäliirtoon maltillisella nopeudella (n. 60 km/h), säiliörekka tuli vastaan, mutta liirto loppui juuri, kun ohitimme rekan kanssa toisemme.

En pelännyt, koska piti keskittyä selviytymään. Kun auto lähti käsistä, painoin kytkimen pohjaan ja koetin pitää ohjauksen sellaisena, että kun liirto loppuu, auton keula on ajoradan suuntaisesti. Tiedostin tilanteen vaarallisuuden, mutta elämä ei mennyt filminauhana ohitse, vaan tukku ohjeita autokoulusta, omista kokemuksistani ja muilta kuskeilta: kytkin pohjaan, pidä ohjaus, älä tee äkkiliikkeitä, älä jarruta. Kun tilanne on ohi, itkettää ja oksettaa, mutta jatkan majapaikkaan, menen aamiaiselle ja sieltä vielä kerran Siikalahden etelätorniin.

Illaksi keli on muuttunut loistavaksi, tie on kuiva, aurinko paistaa. Saan elämäni ensimmäiset  ylinopeussakot. Ohitustilanne, ohituskaista – ja ratsia. Tein väärin, saan sakot, oikeus toteutuu. Asia on niin selvä, ettei ota edes päähän, vaikkakin päätän, että ensimmäiset sakot jäävät myös viimeisiksi. Kotimatkalla näemme vielä useita laulujoutsenia sekä lennossa että levossa, jokunen kurkikin lentää maiseman poikki pitkät jalat viipottaen.