Lähellä kaukana

verkko_29_8_15Aloittelin luontokartoittajan erikoisammattitutkinnon ensimmäistä etätehtävää tuttuakin tutummassa metsässä, siinä, jossa lapsena leikin ja jonne aikuistuessani vetäydyin miettimään, suunnittelemaan, rauhoittumaan, iloitsemaan ja joskus suremaankin. Sisarusteni tavoin olen kasvanut tuossa metsässä, ja kuvitellut tuntevani sen paremmin kuin omat taskuni.

Tunnen tutun metsän maastonmuodot, sen kuopat, kummut, harjanteet ja painanteet, sienipaikat ja marikot. Osaan vaikka unissani osua kiville, joita pitkin voi hypellä kuivin jaloin pieneen saareen metsän edessä. Tiedän, mistä pitää kaivaa, jos haluan tuntea käsissäni sileää, siniharmaata savea.

Tiedän, miltä tuuli kuulostaa tutun metsän koivikossa, kuusikossa, männikössä, haavikossa ja lepikossa. Voin koska tahansa palauttaa korviini sadepisaroiden ropinan tervaleppien ja vaahteroiden lehdillä, kaislikon suhinan ja kahinan, ruokokerttuset, kehrääjän, peipot, kurjet ja laulujoutsenet. Tiedän, mitä pimennosta kuuluu, kun yöpuulle vetäytynyt mustarastas, harakka tai varis häiriintyy iltanuotion loimotuksesta. Kiek! Käk!

Tutun metsän tuoksut osaan ulkoa, muistan kaukanakin, millainen tuoksu uhoaa helteisen päivän iltana neulasmatosta kuusikon alla. Löydän paikat, jotka pysyvät helteelläkin viileinä. Tiedän kävellä syysaamuna juuri niiden katajien ja sananjalkojen luokse, joiden varaan hämähäkit ovat kutoneet näyttävimmät verkkonsa kastepisaroiden koristeltaviksi. Löydän vaikka silmät kiinni syksyllä viimeisinä jäätyvät lähteiset ojat ja paikat, joihin talven tuulet pyöräyttelevät kinoksia tuiskulumesta.

Mutta silti: miten paljon tutkittavaa voi tuttu ja läheinen kätkeä, ihan siinä silmien alla! Vehkan, raatteen, metsäkortteen, kurjenjalan, metsätähden, oravanmarjan, mustikan ja puolukan seassa onkin äkkiä luvuttomasti tuntematonta – heiniä, saroja, sammalia, jäkäliä, kääpiä, ihmeellisiä sieniä. Puhumattakaan kaikista niistä, joilla on sydän.

Lopuksi tuttuuteen ja kaukaisuuteen liittyvä sitaatti. Suomen Luonto -lehden kolumnisti Anni Kytömäki kirjoittaa lentämisestä kaukaisiin paikkoihin. Hän päätyy pohdinnoissaan siihen, että vaikka vuoristot, viidakot ja merenpohjan korallit ovat hengästyttävän hienoja, ei ehkä ole välttämätöntä käydä katsomassa niitä paikan päällä. Seikkailu voi avautua yllättävän lähellä.

Ehkä kaikkialla on lopulta yhtä tavallista tai yhtä ihmeellistä. Mitä tarkemmin katsoo, sitä vähemmän tylsistyy, paikasta riippumatta. – – – Tutuksi luullusta löytää joka kerta uutta. Aistit tarkentuvat, ja lopulta jo 50 kilometrin päässä kotoa saattaa tuntua siltä, että on ulkomailla. (Anni Kytömäki, Suomen Luonto 6/2015, 39)

Tähän ei ole mitään lisättävää. Riittää, kun astuu metsän puolelle. Silloin on siellä, missä pitääkin. Siellä, missä on loputtomasti tutkittavaa ja ihmeteltävää.

This entry was posted in luonto and tagged . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s