Mustikanvarvut, pajut, saniaiset, puiden oksat – jokainen kosketus kapealla polulla kastelee lisää muutenkin sateesta märkää olemusta. Puuskitteleva tuuli ryöpsäyttää puista vettä niskaan, vesi kiiltelee pitkosten pinnalla, kantarellit täplittävät sateen rokottamaa maata keltaisina neppareina. Mustikat ja muuraimet kypsyvät niin, että sen melkein kuulee, mutta puolukoiden vihreitä raakileita on vielä vaikea havaita.
Maariankämmekät kukkivat kosteikoissa, kurjenpolvi kurottaa sammalikosta; sade houkuttelee kantokääpien oranssit raidat loistamaan, poimulehdet keräävät pisaroita kuin valmistelisivat kylpyä lehtiensä päälle.
Kultapiiskut ja monilajiset heinät lakoontuvat lätäkköisen metsätien ylle, punikkitatit ähkivät soran ja hiekan läpi lakki vastusta kestävänä suojakypäränä. Karhunputkien ja kurjenkellojen ryhti säilyy sateen ja tuulen pyörityksessäkin.
Räystäspääskyt napsivat matalalla lentäviä hyönteisiä Elamonjärven yllä, käpytikka tiuskii rannan havumetsässä. Metsäsienikeitto höyryää kipoissa, eräkoira tarkistaa rantakallion ja palaa laavulle syömään eväitään. Meillä jo kahvia ja tiikerikakkua, hyrisevää iloa metsässä olemisesta. Kun sade viimein taukoaa, tuuli puhaltelee vaatteitamme kuiviksi kuin sateen touhuja pahoitteleva ystävällinen täti.
