Hyppyrimäellä eli villiintyneen lumo

oikea_avauskuvaKuvat ovat paikasta, johon palaan aina uudestaan. Paikalla on hyppyrimäki. Se vihittiin käyttöönsä niinkin hiljattain kuin 1980-luvun alussa. Ja katsokaa sitä nyt: koivut ja pihlajat työntyvät  laudoituksen läpi, ja alastulorinteessä kasvaa sankka pusikko.

Mäkihyppy on jääkiekon ohella ainoa laji, jota olen seurannut kisoissa ja harjoituksissa. Seisoessani hyppyrimäen alla kuulen yhä iskelmät ja kuulutukset säröilevistä kovaäänisistä, haistan makkaroiden käryn ja  mehun tuoksun. Mäkihyppyyn liittyy yksinkertaisia, mutta vahvoja muistoja. Ehkä myös siksi palaan tänne, vaikka muistot syntyivätkin toisaalla.

Koska tällaisia hylättyjä luomuksia ja ihmisen pyrintöjen muistomerkkejä ovat Suomen kunnat täynnä, jätän hyppyrimäen sijainnin mainitsematta. Sillä ei ole merkitystä, luonnolla on.

Villiintynyt luonto on aina vetänyt minua puoleensa. Ei valmiiksi villi, vaan nimenomaan villiintynyt, ihmiseltä karannut, tiehensä lähtenyt, omaan suuntaansa kasvanut. Parasta, mitä lapsena tiesin, olivat autiotalojen villiintyneet puutarhat. Kukat eivät enää kasvaneet penkeissään, vaan rehottivat omassa järjestyksessään ilman ihmisen sääntöjä. Se oli ihanaa! Omenapuut ja marjapensaat tekivät hedelmiä, joita eivät käyttäneet enää ihmiset, vaan linnut ja muut eläimet. Aivan loistavaa!

Rehevää, vapaata, vapautunutta, villiä… Nyt keski-ikäisenä ymmärrän, että lapsena olin lumoutunut siitä, että luonnossa on oma järjestyksensä, ja sitä luodessaan luonto vähät välittää suoria rivejä kylväneen, rikkaruohoja kitkeneen ja rottia myrkyttäneen ihmisen tarkoituksista. Villiintymisessä on jotain anarkistista, ja se kiehtoo minua edelleen.

lavasta_lapi
Koivu kasvaa hyppylavan läpi.

Palaan aina uudestaan hyppyrimäelle, koska näen siellä niin selvästi, kuinka luonto luo sinne omaa järjestystään. Ihminen käy paikalla, särkee, mitä särjettävissä on, sotkee, levittää roinaa ympäristöön, spreijaa seiniä ja jättää muita jälkiä käynneistään, mutta loppujen lopuksi luonto voittaa.

Metsään jätetylle pakastealtaalle tai sähköuunille luonto tuskin mahtaa paljonkaan, mutta rakennukset lahoavat, ja lahoamaton materiaali jää vuosikymmenien mittaan karikkeen ja maan peittoon. Merkit ihmisen toiminnasta vähenevät vähenemistään. Pientä muutosta kohti luonnon omaa järjestystä on havaittavissa joka vuosi.

aloituskuva
Mäki on vielä varsin tukeva,
ainakin minut se kesti hyvin.

tamppari
Olennainen osa vekotinta,
jolla alastulorinnettä tampattiin.

valaisimen_kaukalo
Valaisimen kotelo on alkanut täyttyä neulasista.

tuomariston_paikka
Alastulorinne kasvaa horsmaa ja pusikkoa.
Tästä kopista tuomarit antoivat pisteensä…

pisteet_laskettiin_tassa
… jä tässä vastapäisessä kopissa ne laskettiin.

portaat_montusta
Montusta nousevat portaat
eivät kannata ihmistä enää kauan.

ulkokuva_huoltorakennuksesta
Huoltorakennus, jossa sijaitsi muun muassa
toimisto, oleskelutila ja keittiö…

sisakuva-huoltorakennuksesta
… näyttää keittiöstä katsottuna tältä.

lipunmyynti
Lipunmyyntikoju jää vuosi vuodelta
vankistuvan metsän uumeniin.

viimeinen_lippu_myyty
Joku osti viimeisissä kisoissa viimeisen lipun.

pingviinit_metsassa
Pakastealtaalle ei löytynyt käyttöä.
Se jäi pitämään seuraa rapistuville kojuille.

This entry was posted in luonto. Bookmark the permalink.

2 Responses to Hyppyrimäellä eli villiintyneen lumo

  1. Marja says:

    Olekko lukenut Alan Weismanin kirjan Maailma ilman meitä? Luje. Miuta nää kuvat ahistaa. En taija olla anarkisti, kun jo pienenä piti paikkoja oikoa ja järjestää. Eipä tu maalima valmiiksi, eikä varsinkaa pysy. Onneks luonnolla on luonnon järjestys. Miullekin hyvin riittäis, jos se vaan pysyis.

    • Tuula says:

      Olen hypistellyt kirjaa kirjastossa, mutten vielä lukenut. On mielenkiintoista, miten eri tavalla ihmiset kokevat asiat. Miusta jotkut kuvat ovat lohdullisia (mutta ei todellakaan pakasteallaskuva eikä toimistorakennuksen sisäkuva, joka etenkin ahdistaa, kuten rakennusten tuhotut sisätilat livenäkin) ja näen joissakin niistä jopa toivoa, mutta kai sitten kiinnitän toivoni enemmän luontoon kuin ihmisiin, mäne ja tiijä. Ja varmaan näiden asioiden kanssa askartelussakin on viimeiseltään kysymys järjestyksistä, niiden etsimisestä ja hahmottamisesta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s