Luontosuhde – pohdinta jatkuu

kielotOn tullut pohdittua luontosuhdetta jutun kirjoittamisen takia. Aloitin avauspohdinnalla, jossa ajattelin luontosuhdetta tunnesiteenä ja tunnustin rakkauteni luontoon. Jatkoin miettimällä ihmisen elämän rajallisuutta ja luontoa. Nyt on vuorossa luontosuhteen kolmas ulottuvuus, lohdullisuus, joka on läheistä  jatkoa edelliseen.

Luontosuhteen lohdullinen luonne ajankohtaistui hiljattain, kun iäkäs, tärkeä ihminen joutui sairaalaan tutkimuksiin kipujen vuoksi. Menettämisen pelko tuntui luissa ja ytimissä. Ei oikein voinut olla sisällä ja odottaa, oli mentävä ulos.

Heinäsirkat sirittivät heinikossa, pensaissa ja puissa. Tuuli sipisi ja suihki koivuissa, läpsytteli haavikossa. Tervalepät kiiltelivät auringossa, ja valo tuikki pisaroista, joita västäräkki roiskutteli kylpiessään rantavedessä. Kirjosieppo lennähteli lehtikuusessa, ja kivitasku naksutteli peltoaukean laidalla. Kalalokki torkkui päivystyskivellään, tiirat leijuivat tuulessa. Mansikat tuoksuivat ylikypsinä, mustikoiden paino taivutti varpuja, metsäsittiäiset taapersivat hiekkaisella polulla. Korppi raakkui, mehiläiset ahersivat mesiangervoissa, ampiaiset korjasivat vaurioitunutta pesäänsä.

Miten lohdullista! Miten suunnaton lohdutus on siinä, että luonto kaikkineen elää elämäänsä riippumatta siitä, mitä ihmiselle tapahtuu.

Kaikki jatkuu, elämä jatkuu. kiertokulkuLuonnon kiertokulun vääjäämätön toistuvuus vapauttaa. Luonnossa ymmärtää, että monikaan asia ei ole yhdestä ihmisestä kiinni, ja asiat, jotka ravistelevat ihmisyksilöä kovastikin, eivät vaikuta luontoon mitenkään. Ja paradoksaalista kyllä, tämän tosiasian edessä oleminen ei tunnu siltä kuin takoisi käännettyä selkää tai hakkaisi suljettua ovea, vaan pikemminkin siltä, kuin ovi aukeaisi ja joku kutsuisi rauhaan.

* * *

Luontosuhteen pohtimisessa on vielä jäljellä ainakin kaksi osaa. Ensinnäkin, vaikka luonto on rakas, rohkaiseva ja lohduttava, tunnustan, että luonnossa joskus myös pelottaa. Jos luontosuhde olisi monisäikeinen köysi, yksi säie on ehdottomasti pelko.

Olen myös miettinyt ihmisten luontosuhteiden valtavan laajaa kirjoa. Joillekin luonto on haasteita, kilvoittelua kovissa oloissa, itsensä voittamista ja palkitsevia suoriutumisen kokemuksia. Tämä alue luontosuhteesta on itselleni vieras, sillä minulle riittävät erätaidot, niiden ylläpitäminen ja selviytyminen suomalaisessa luonnossa ilman extremeä. Menen metsään yleensä vapaana odotuksista ja tavoitteista – yksinkertaisesti menen vain. Ei selityksiä, perusteluja, tavoitteita.

On ihmisiä, joille luonto on mystiikkaa, salaperäisyyttä, taikaa, henkiä ja näkymättömiä olentoja. Tällainenkin luontosuhde on itselleni melko vieras, mutta olen kyllä kiinnostunut luontoon liittyvistä tarinoista, uskomuksista ja perinteistä.

Elämykset, aistimukset ja tuntemukset ovat tärkeitä, mutta ainakin toistaiseksi saan omat kiksini lähinnä kahdesta asiasta. Ensinnäkin saan tyydytystä erätaidoista, siitä, että  selviydyn vaihtelevissa oloissa, tilanteissa ja paikoissa. Ja virheiden tekeminenhän on aina opettavaista. Toiseksi saan iloa siitä, että tiedän, mitä ympärilläni on, ja jos en tiedä, saatan ottaa selvää. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi lintujen ja kasvien tuntemista maallikkotasolla, tai vaikka kartanlukua ja tulkintaa, suunnistusta.

Nautin kasvien ja eläinten, kivien ja sammalten, jäkälien ja sienten kauneudesta. Niiden tarkastelu antaa voimakkaita visuaalisia elämyksiä, mutta vielä enemmän nautin, jos tiedän, mikä mikin on ja miksi luonnossa tapahtuu, mitä tapahtuu. Olen vasta tien alussa, mutta tiedän, mihin olen menossa.

Kaunis tai kiinnostava maisema kiehtoo ja vetää puoleensa väreinä, valoina ja muotoina, mutta aina jossain vaiheessa haluan tietää, mistä muusta maisema muodostuu. Mikä tuo järvi on, mitä kaloja ja kasveja siinä elää, millaiset pilvet satavat, onko kuu nouseva vai laskeva, miksi se näkyy yhtä aikaa taivaalla auringon kanssa, mistä halot syntyvät ja miksi auringonlasku on joskus violetti?

Mutta onko tietäminen tärkeää? Jos, niin mikä riittää? Ja mitä tietäminen edes on? Pelon ohella haluaisinkin vielä jossain vaiheessa pohtia tiedon roolia luontosuhteessa. Jos luontosuhdetta edelleen ajattelee köytenä, sen säikeet muodostuisivat silloin rakkaudesta, pelosta, lohdullisuudesta, oman kuolevaisuutensa tunnustamisesta ja tiedosta. En osaa sanoa, olenko tähän tyytyväinen, aika näyttää. Köyden punominen joka tapauksessa jatkuu joko Harnakassa tai omassa päässäni, kun se nyt kerran on alkanut.

This entry was posted in elämästä, ihmiset, luonto, luontosuhde. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s