Voiko turhautumiseen kuolla?

Vilkkilänturan lintutorni Virolahdella, lokkien kirkuisa pakolento kynnöspellolta – mikäs nyt? Kotka! Siinä se istuu suurella kivellä metsänlaidassa naapurisaralla. En huomannut sen laskeutumista, mutta tästä eteenpäin lintu seisoo kivellä tarkkailtavana kymmenisen minuuttia. Kello on 12.30, lintu on kokonaan auringonpaisteessa. Se kääntyilee verkkaisesti niin, että sitä voi tarkkailla kunnolla sekä edestä että sivusta.

Kaukanahan se oli kaukoputkellakin tarkasteltuna, mutta koska lintukirja jäi kotiin, teimme siitä niin tarkkoja havaintoja kuin suinkin tsekataksemme sitten myöhemmin, mitä tuli nähdyksi.

Tyrmäävä turhautuminen iski, kun lintu kaikista ponnisteluista huolimatta jäi määrittämättä! Voin vain levitellä käsiä ja myöntää, ettei onnistunut. Ensimmäinen, sekunnissa selkäytimestä tullut diagnoosi oli kiljukotka, mutta samassa ovenavauksessa mielen komeroihin astui yhä suuremmaksi kasvava epäilys. Joka tapauksessa myöhemmin lintukirjojen ja lintusivustojen äärellä koossa oli muutama havainto.

Ensinnäkin linnussa kiinnitti heti huomion suuri koko. Vaikka maastossa on vaikea päätellä tarkkailun kohteen kokoa, etenkin ilman vertailukohtaa, lintu näytti ehdottomasti haukkoja suuremmalta. Vilkkilänturalla lenteli kaksi ruskosuohaukkaa, ja kivellä istuva olento oli rutkasti niitä suurempi, eroa oli kuin potkulaudalla ja moottoripyörällä.

Toiseksi huomion vangitsi linnun yleisolemus, joka oli kyllä sopusuhtainen, mutta esimerkiksi puleeratun oloisiin haukkoihin verrattuna jotenkin räjähtänyt, reissussa rispaantunut. Aloin miettiä, vaivasiko lintua jokin, vai oliko se ehkä vain helteen rasittama. Pelkkiä arvauksia, koska en tunne kotkia pintaraapaisua enempää, saati niiden lajityypillistä elämänmenoa.

Niin tai näin, lokit palasivat kotkasta huolimatta pellolle ja käyskentelivät mulloksella tyyninä kuin tupasvillat pedon istuessa niistä kivenheiton päässä. Ehkä lokit olivat jollakin ihmiseltä salatulla lokkiviisaudella todenneet koukkunokan tällä erää vaarattomaksi.

Ihmissilmään kotka näytti vaisulta, tuntui kuin sen olemuksesta olisi puuttunut ryhti. Näytti siltä kuin suuri käsi olisi viskannut paitsi kotkan siihen kivelle, myös puoli numeroa liian suuren höyhenpuvun sen ylle roikkumaan. Höyhenpuvun, jossa sulat vielä ikään kuin etsivät paikkaansa toisiaan tönien ja sinne tänne haritellen.

Kolmanneksi huomio kiinnittyi yksityiskohtiin, esimerkiksi siihen, että nokka oli yli puolivälin keltainen, mutta kärjestä musta tai tumma. Silmiä en pystynyt näkemään, mutta poski vaikutti vaaleammalta kuin alue silmän ympärillä.

Jalat olivat keltaiset, ja linnulla oli tuuheat housut, jotka yltivät jalan puoliväliin. En kunnolla erottanut, oliko lintu rengastettu vai ei. Se kyllä näytti renkaattomalta, mutta välimatkan takia en voi väittää mitään suuntaan taikka toiseen.

Väritys oli jotenkin sotkuinen verrattuna esimerkiksi joidenkin haukkojen vaaka- tai pystyviirutukseen taikka säntillisiin täpliin ja selkeisiin värien rajakohtiin. Jos tämä ilmestys olisi ollut väritystehtävä, olisi saanut värittää viivojen yli, eikä värejä olisi tarvinnut asettaa linnun rintaan tarkasti poikki- tai pystyviiruiksi; tosin tämän linnun värittäjä näytti olevan enemmän pystyviivatyyppiä. Olisi saanut laittaa keltaista sinne ja ruskeaa tänne sen mukaan kuin hyvältä olisi tuntunut, pääasia, että rinnan värien yhteispelistä syntyisi himpun verran suttuinen yleisvaikutelma.

Niin, ne värit. Linnun yleisväri oli ruskea, mutta etenkin rinnassa oli paljon vaaleaa keltaisen ja ruskean sotkua – minun mielestäni hunajaan vivahtavan keltaisen, retkikaverin mielestä keltaisen vivahdus kävi limenvihreän tontilla. Minun silmiini linnun päälaki oli vain ruskea, retkikumppani näki sen vivahtavan punaiseen.

Kun aloin kaivaa kameraa repusta selin lintuun, se lähti lentoon. Retkikaveri kertoi, että sen siivet olivat huomiota herättävän leveät. Kun kysyin väreistä ja kuvioista, hän sanoi, että lintu lensi niin matalalla, että siipien tai linnun alapuolta ei pysynyt näkemään. Kun lintu oli noussut korkeammalle, se oli kadonnut metsän taakse.

Tiiran mukaan Vilkkilänturalla on nähty toukokuussa kiljukotka kerran ja Virolahdella kaiken kaikkiaan kolmesti. Myös Etelä-Karjalan puolella kiljukotka on nähty toukokuussa useita kertoja. Mutta ei, ei tämä varmastikaan ollut kiljukotka, niin ravisuttavaa kuin sen havaitseminen olisi ollutkin. Maakotka? Mikä? On hirveän turhauttavaa, että periaatteessa hyvistä havainnointimahdollisuuksista huolimatta määrityksessä maali jää kerta kaikkiaan  saavuttamatta.

This entry was posted in linnut. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s