Hiillos Roninmaan laavulla

Roninmaa_070213Hämärä on hiipinyt järvelle kuin Muumipeikon Mörkö, edennyt metsän siimekseen, hipaissut mennessään Roninmaan laavun seinähirsiä. Pitäisi kasata kamppeet ja rämpiä kotimatkalle. Hiillos loistaa pimentyvässä illassa niin vangitsevan punahehkuisena, ettei millään malttaisi.

Unelmoin yöksi jäämisestä, antaisi nuotion ripsahdella, pakkasen paukahdella, jään ulvahdella, pimeän peittää. Nukkuisi sikeästi lämpimässä makuupussissa, eläisi ulkoilmasta. Heräisi aamulla, miettisi missä on, antaisi päivän viritä omaan tahtiinsa.

Vapaapäivät ovat viime viikkoina käyneet harvinaisiksi. Metsännälkä ehti kasvaa suureksi kuin häkkisudella. Lopetin työt iltapäivällä, otimme suunnan Oriveden Pukalaan.

Ohi Kangasalan, läpi Oriveden keskustan – siinä vilahti opisto, tuossa kirjapaino, kuittaan muistot molemmista. Viimein Pukalan opaste, aurattua tietä ohi Juurakon kämpän Ikkalan risteykseen. Autolla perille? Ei pääse. Patikoimaan.

Muutama kilometri talsitaan moottorikelkan jälkeä. Kantaa hyvin, mutta pintalumi on pehmeää, jokainen askel vaatii ihan pienen ylimääräisen ponnistuksen, pulssin tuntee tunnustelematta. Kelkanjälki oikaisee Herttalammin yli, päätyy siitä metsän läpi Roninmaan laavun puuvajan nurkalle.

Hiihtäjä, joka oli saavuttanut meidät venerannan risteyksessä ja erkaantunut sitten omille teilleen, sivakoi nyt sinisessä asussaan jäällä, pienenee pienenemistään, katoaa talveen.

Marraskuisen retkensä perusteella erätoveri pelkäsi puuvaraston olevan tyhjä, mutta se on täynnä polttopuuta – ihan luksusta, hihkumme. Sahapukki puuttuu, nuotioringin penkinpää toimittaa saman asian.

Nuotio syttyy, voipuu, savuttaa, elpyy, loimuaa. Lämmittää, hiipuu, hehkuu hiilloksena, pieni liekki räpsähtää siellä täällä, sammuu. Valo on vaihtunut sinisten ja punaisten kautta hämäräksi, pimenee, värit katoavat. Silmät tottuvat, otsalamppu pysyy taskussa.

Tullessa palokärki oli huutanut ja lennellyt metsässä, haukka kiikittellyt näkymättömissä. Olimme pysähdelleet tarkastelemaan jänisten, oravien, hiirien, myyrien ja näädän jälkiä. Nyt palatessa metsä on hiljainen, jälkiä ei enää pysty näkemään. Lumesta häämöttää latu, tie luikertaa metsässä lumenkajoisena käytävänä.

Metsännälkä on tyyntynyt, ulkoilma tuulettanut kehon ja mielen, tuli suostunut tuijoteltavaksi. Kotimatkalla nukkuisin auton hurinaan ja lämpöön, ellen ajaisi. Valokiilassa harmaanmustan tien päällä kiepahtelee muutama valkoinen lumihiutale kuin pienen perhosen siipi.

This entry was posted in retket. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s