Luontosuhde, avauspohdinta

Metsäautotietä karjalankarhukoiran perässä kävellessä oli hyvä miettiä luontosuhdetta. Palokärki huuteli, närhet rääkyivät, hömötiaiset nirisivät, pari hanhiparvea lensi honkottaen Virolahden suuntaan. Suttuisessa säässä loistivat sammalten vihreät ja jäkälien hopeanharmaat sävyt. Pudonneet neulaset pehmensivät tienviertä askelten alla.

Olen ottanut tehdäkseni jutun luontosuhteesta, mutta aihe on osoittautumassa mutkikkaammaksi kuin odotin. Journalistina pohdin, kuinka luontosuhteesta voi kirjoittaa mitään yleistä niin, että se koskettaa lukijaa myös henkilökohtaisesti. Löydänkö juttuun näkökulman, saanko sisältöä? Ja ennen kaikkea: mistä pitäisi aloittaa?

Kuin tilauksesta silmiini osui kirjailija, biologi Tiina Raevaaran kolumni Suomen Luonto -lehdessä (8/2012, 47). Hän pohtii ajatusta, että luontosuhde on tunneside, jota ei voi luoda tiedon varaan. ”Suhde on tunnetta, ei tietoa. Suhteen syvällisyys on tunteista, ei tiedosta kiinni”, hän kirjoittaa. Kolumni on inspiroiva ja saa aloittamaan siitä luontosuhteesta, jonka tunnen parhaiten. Siis omastani.

Tunnesiteenä pystyn kuvaamaan luontosuhdettani vain yhdellä tavalla, rakkautena. Luonnon rakastaminen merkitsee itselleni pyrkimystä nähdä ja kohdata luonto sellaisena kuin se on. Ja heti kun olen tämän sanonut, tiedän olevani pussissa, josta ehkä koetan räpistellä ulos seuraavissa aihetta käsittelevissä postauksissa.

Nähdä luonto sellaisena kuin se on – hyvin haasteellista ihmiselle, jonka ensimmäinen lintulehti oli Aku Ankka ja joka on nyyhkinyt läpi niin Dumbon, Bambin kuin Leijonakuninkaan tarinan. Pekka Töpöhäntä on jättänyt pyyhkiytymättömän jäljen, ja voin yhä mielikuvitukseni voimalla haistaa Metsäkulman Murren navetanhajun.

Lassie, Rin Tin Tin, Musta Ori, Skippy-kenguru ja se delfiini, joka keikkui pyrstönsä varassa ja pelasteli lapsia pinteistä, niinpä niin. Satujen ovelat ketut, vahvat mutta yksinkertaiset karhut, isot pahat sudet, työteliäät muurahaiset, ahkerat mehiläiset ja kevytmieliset heinäsirkat ovat yhtä tuttuja itselleni kuin muillekin. Ihmissudet ja ihmisiä juurillaan kuristavat puut – kyllä, kyllä. Luonnon, ja varsinkin eläinten, inhimillistäminen vaikuttaa rajattomalta, kun ihminen viihdyttää, opettaa ja selittää.

Itsekin inhimillistän eläimiä tuon tuosta, kuten Harnakasta voi lukea. Kirjoitan surutta kissat puhumaan, ja koirat myös. Mutta teen sen tietäen, että aina niin tehdessäni astun mielikuvituksen puolelle, satujen ja tarinoiden kamaralle.

Luontosuhteessani on paljon tilaa leikille ja kuvittelulle, mutta oikeasti suhteessani luontoon ei ole sanallisesti kommunikoivia eläimiä, eivätkä siihen liioin kuulu maahiset, tontut, peikot, hiidet eikä edes Ahti. Siinä ei ole tietoista Äiti Maata, joka vastaisi ihmislajin yksilöiden tunteisiin ja tarpeisiin.

Tunnesiteenä luontosuhteessa onkin kiinnostavaa sen yksisuuntaisuus, vastavuorottomuus. En tarkoita nyt esimerkiksi yksittäisiä eläimiä, vaan luontoa suurena ekosysteemien kokonaisuutena.

Nähdä luonto sellaisena kuin se on tarkoittaa itselleni ajatusta, että ihmistoiminnalla on seurauksensa luonnossa, mutta ei siksi, että luonto jotenkin rakastaisi, vihaisi, palkitsisi tai rankaisisi ihmistä. Luonto ei ajattele, että ruokinpa nuo kivat ihmiset viljan ja riistan runsaudella, ja nuo esteetikot taidankin hengästyttää tänään mielettömän hienolla auringonlaskulla – mutta noille lyhytnäköisille tomppeleille järjestän aavikoitumisen, tonnikalan sukupuuton, Itämeren pohjan happikadon, tsunamin ja ilmaston lämpenemisen.

Luonnossa ihminen on laji muiden joukossa. Sen yksilöistä tulee kuoltuaan luonnon kiertokulkuun sulautuvaa eloperäistä jätettä siinä missä osmankäämistä, sammakosta, norsusta tai oravastakin.

Syksyn ruska helottaa punaisena ja keltaisena riippumatta siitä, näkeekö sitä yksikään ihminen, ja linnut laulavat taidokkaita säkeitään, vaikkei ihminen kuulisi, ja hopeanvälkkeiset kalat hyppivät kevätiltoina pintaan, vaikka kukaan ei ihailisi niiden tekemiä renkaita. Sammal ei kasva vettyneellä tukilla siltä varalta, että joskus sen kohdalle osuu ihminen, joka vaikuttuu sen muhevasta kauneudesta ja erikoisesta kasvupaikasta.

Tällaisessa ihmisestä piittaamattomuudessa on jotain hyvin ikiaikaista ja rauhoittavaa, ja jollakin tällaisella alueella liikun sanoessani, että rakkaudesta luontoon seuraa pyrkimys nähdä se sellaisena kuin se on. Tarkempaan tontin määritykseen en toistaiseksi pysty.

Mutta sen tiedän, että omalla kohdallani luonnon rakastamiseen kuuluu tunteen ohella myös tieto, halu oppia, tutustua luontoon yhä paremmin ja yrittää edes vähän ymmärtää, mitä siellä tapahtuu ja miksi.

This entry was posted in luontosuhde. Bookmark the permalink.

2 Responses to Luontosuhde, avauspohdinta

  1. tuija says:

    Mun luontosuhteessa vuorovaikutusta ja keijujakin… Kirsi Salosella kirja Mielen luonto.

    • Tuula says:

      Palaan vuorovaikutukseen joskus myöhemmin, kun olen ajatellut sinne asti. Mutta onhan ihminen osa luontoa ja siten myös osa sen vuorovaikutuksellisia suhteita. Vuorovaikutusta on kuitenkin monenlaista, ja itseäni kiinnostaa se, jossa vuorovaikutuksen perustana on osapuolten tietoisuus. Vaikka uskon esimerkiksi eläimillä olevan tietoisuutta, en pidä luonnon kokonaisuutta tietoisena olentona. Täytyypä kaivaa tuo Salosen kirja jostain.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s