Linturetki Murphyn kanssa

Kiipeän Puurijärvellä Mutilahden lintutornin ylätasanteelle. Tuulee, aallokko piilottaa lintuja, sormia palelee kynsikkäissä. Mutta en anna minkään latistaa intoani; olen jaksanut todella pitkän työputken odottamalla ja ajattelemalla tätä, vapun linturetkeä.

Laitan kaukoputken valmiiksi, kaivan kiikarin kotelostaan ja nostan silmille. Näkymä on kummallisen sumea ja toispuoleinen. Kun tarkistan, olenko ottanut suojukset pois molemmista putkista, huomaan, että toisesta putkesta puuttuu puolet! Kyllä vain, tuollahan se puuttuva pätkä köllöttää kiikarikotelossa.

Ohikiitävän hetken toivon mahdottomia: olisipa putken puolikas jengoilla kiinni, kiertäisin sen paikoilleen. Jo toivoessani tiedän unelmoivani. Putki on siististi poikki kohdasta, jossa se ennen kiinnittyi muuhun kiikariin. Ei mitään jälkiä vaurioista, murtumista, mistään. Tietenkään. En ole mammonan perään, mutta kaikenlaista optiikkaa varjelen kuin silmäterääni. Kiikari ei ole saanut kolhuja, pudonnut eikä ollut äärilämpötiloissa. Aina, kun se ei ole ollut käytössä, se on ollut kotelossa.

Kiikari on ollut minulla korkeintaan kuusi vuotta. Laitteen, jolle on annettu 30 vuoden takuu, ei pitäisi noin vain räsähtää rikki. Suututtaa vietävästi, koska nyt pitää aloittaa takuu- tai vakuutussäätö, millään ei ehtisi eikä jaksaisi.

Eniten kiukuttaa hajoamisen ajankohta. Miksi nyt, kun retkikausi on kiihkeimmillään ja olen menossa Siikalahdelle, Virolahdelle ja vaikka minne! Varakiikarini on erinomainen pihapiirin mittakaavassa, mutta pitemmillä etäisyyksillä toivoton. Pelkän kaukoputken varassa homma menee todella kömpelöksi. Jos mietin vain nopeinta ratkaisua, putken voi hetkellisesti korjata roudarinteipillä. Ratkaisun järkevyyttä en ole vielä miettinyt.

Seison siis Mutilahden lintutornin ylätasanteella rikkoontuneen kiikarin kanssa. Päätän siirtää kiikarikiukkuni taka-alalle. Jatkan linturetkeä, koska sellaiselle tulin, menköön kuinka kömpelöksi tahansa. Panen merkille pari heinäsorsaa ja valkoviklon, kun lähden Ahvenuksen lintutornille Puurijärven pohjoispäähän. Olen käynyt siellä vain kerran. Silloin ensimmäiset kurjet ja töyhtöhyypät olivat saapuneet lähipelloille, vaimeasti honkottavia hanhiparvia lensi ylitse, aurinko laski, kevät tuoksui.

Ahvenuksen lintutorni sijaitsee hyvässä paikassa. Kävijälle avautuu maisemia monenlaisten ympäristöjen lintuihin. On avovettä, ruovikkoa, heinikkoa, mutelikkoa, peltoaukeita, metsää ja pusikoita. Tänä aamuna lintuja on kuitenkin niukasti näkyvissä, ja tuulen suhina haittaa kuuluvuutta. Tiltaltti, kiuru, peipponen ja västäräkki laulavat kuitenkin niin täysin palkein, ettei tuulikaan vie laulelua mennessään.

Pieni metsähanhiparvi lentää ylitse, yksittäinen naurulokki liihottelee sinistä taivasta vasten niin rauhallisesti, että jos vauhti tuosta vielä vähenee, lintu sakkaa. Aallokko vilauttelee muutamaa telkkää. Sivusilmin huomaan jonkin pienen vilahtavan metsässä lintutornin takana. Lentotyylistä ehdin tunnistaa sen tikaksi.

Ahvenukselta siirryn Kärjenkalliolle, ja vihdoinkin ilo nousee pintaan. Ensimmäinen ääni, jonka kuulen parkkipaikalla, on sepelkyyhkyn huokaileva huhunta. En mene lintutornille asti, vaan jään katselulavalle 800 metrin päähän parkkipaikasta, mäelle peltojen laitaan. Puurijärven vesi on niin korkealla, että pellot ovat veden alla, ja toisin kuin kesällä, katselulavalta näkee vesilintuja mainiosti. Uutta kasvillisuuttakaan ei vielä ole kätkemässä Puurijärven eläjiä.

Taivaanvuohet kitkuttavat kosteilla pelloilla, kaksi ruskosuohaukkaa lentelee ruovikon jäänteiden yllä, härkälinnut mylvivät, kaulushaikara puhaltelee melko kaukana, silkkiuikut tarjoilevat toisilleen jotain nokastaan – en saa selvää, kalaako vai muuta, kosiolahjoja joka tapauksessa. Kymmenet laulujoutsenet ruokailevat ja lepäilevät matalikolla, ärhäkät nokikanat nahistelevat. Sorsat ja telkät pilkahtelevat aallokosta. Punavarpunen vilahtaa kuusikkoon, pari talitiaista käy näyttäytymässä.

Jatkan vielä pellon laitaa lintutornille. Tornin tyvellä on suuri muurahaispesä, jonka asukkaat ovat aloittaneet aherruksensa. Lintujen tarkkailu tornista jää kuitenkin toiseen kertaan. Koska olen yksin ja poden korkean paikan kammoa, saan kiivettyä vain tornin puoliväliin. Kärjenkallion torni on huomattavan korkea muihin lintutorneihin verrattuna.

Seurassa kiivetessäni katson noustessa edellä kulkevan kantapäitä ja laskeutuessa olkapäitä. Yksin en keksi kikkoja, joiden avulla voisin huijata huomioni muuhun kuin pitkään matkaan maankamaralle. Sitä paitsi koska Murpyn laki on varjostanut reissua, asiaan kuuluu, että kännykkä unohtui kotiin. Jos olisin kiivennyt tornin huipulle ja kauhistunut niille sijoilleni, en olisi voinut soittaa keneltäkään rohkaisua.

Mutta kaikkein ikävin murphy sattui kotimatkalla. Sorateillä on tähän aikaan vuodesta paljon peipposia, ja varovaisuudesta huolimatta ajoin yhden ylitse. Vauhtia ei ollut paljon, mutta huomasin linnun aivan liian myöhään. Surettaa. Kiikari on vain tavara, mutta elämä se on peiponkin elämä.

This entry was posted in linnut, tavarat. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s