Jälkiä

Kumma juttu, mutta heräsin jälkiin lueskeltuani joitakin Tony Hillermanin dekkareita. Navajoheimoon kuuluvan poliisin, Joe Leaphornin, kyky lukea tapahtumia luontoon jääneistä jäljistä tuntui lumoavalta. Olen myös ihaillut joidenkin ihmisten kykyä liikkua luonnossa niin, että he näkevät eläimiä, ei tarvitse “tyytyä” jälkiin. Ensimmäiseksi mieleen tulee Heikki Willamo – niin hänen yksin tekemänsä kuin yhteistyössä toisten kanssa syntyneet teokset. Esimerkiksi Hirven klaaniHuuhkajavuorella ja Viimeiset vieraat, elämää autiotaloissa ovat jättäneet mieleeni pysyviä jälkiä.

Kiinnostuin jäljistä, kun turhauduin siihen, miten vähän näen luonnossa kulkiessani siellä asuvia nisäkkäitä. Lintuja näen ja kuulen kyllä, mutta esimerkiksi ketun, näädän ja jopa metsäjäniksen näkeminen on ollut niin harvinaista herkkua, että pystyn tarkasti luettelemaan paikkoja, joissa olen niitä tavannut. Jäsennänkin tutut maastot aika lailla sen mukaan, mitä missäkin olen nähnyt tyyliin “tämä on se kettumäki”.

Supia, hirviä, poroja ja kauriita on joskus tullut nähtyä auton ikkunasta. Kaikki näkemäni mäyrät ovat olleet kuolleita, liikenteen tielle ja pientareille tappamia. Karhuja ja ahmoja olen ihastellut piilokojusta. Kerran soudin karkuun raivostunutta majavaa, ja veden eläjistä mieleen ovat jääneet tietysti myös saimaannorpat. Saukosta olen nähnyt vain jälkiä, mutta toivon näkeväni sen joskus livenä.

Eläimiä näin luetellen kuulostaa kuin olisi viettänyt päivän eläintarhassa, mutta tosielämässä eläinten näkeminen on niin harvinaista, että olen alkanut kiinnittää entistä tarkempaa huomiota niiden jälkiin. Jälkiä havainnoiden ympäristö, jossa ennen ei vaikuttanut tapahtuvan juuri mitään, näyttääkin vilkkaalta.

Pääsiäisen aikoihin luonnossa kuljeskellessani tulin katselleeksi erityisesti jälkiä. Tässä pääsiäisen tienoon jälkikirjoituksia keskimäärin pienimmästä suurimpaan.

Tässä on hypellyt jokin pikkujyrsijä, mutta en pysty määrittämään lajia. Jäljet ovat kyllä tutut jälkikirjojen kuvastoista, ja alkaisin hakea niiden jättäjää hiiristä ja myyristä, päästäisetkin kävisin vertailun ja varmuuden vuoksi vilkaisemassa. Eläin oli kulkenut pitkän matkan hankea pitkin avoimella suolla, muttei ollut jäänyt saaliiksi ainakaan tällä kertaa. Kämmen osoittaa mittakaavaa – jälki on noin pikkusormen kynnen kokoinen.

Näädän jälkiä kotitanhuvillaan järven rannalla. Jään ja maan väliin rantaviivalle oli nopeahkon vedenpinnan laskemisen seurauksena jäänyt tunnelimaisia luolastoja, ja oletettavasti näätä vietti niissä aikaa. Se kulki alueella niin usein, että jäljistä syntyi miltei polku hakkuuaukean reunaan. Se näytti käyneen usein kuusikossa parikymmenen metrin päässä.

Harakka on kulkenut vuoroaskelin leveän polun reunaa. Kun jälkiä seurasi pitemmälle, näki, että toisinaan se vaihtoi vuoroaskelet harakkamaiseen hyppelyyn. Välillä se oli pysähtynyt tonkaisemaan nokallaan polun vierustaa. Lopulta se oli pompannut polun viereen hangelle ja lähtenyt lentoon. Jäljet olivat harakoiden yöpymiskuusikon läheisyydessä.

Pysytään vielä linnuissa. Tässä tikka, lajia määrittämättä, on juntannut kävyn kelon rakoon ja tolhunnut siitä siemenet kupuunsa. Ilmeisesti aterioinnista on aikaa, sillä kelossa tai sen tyvellä ei ollut merkkejä siitä, että tapaus olisi tuore – eikä liioin siitä, että kelo olisi linnun vakituinen ruokapaikka.

Pälvi on paljastanut puun juurella lehtimaton. Mustarastaat ovat käännelleet kohmeisia lehtiä etsiessään niiden alta syötävää. Tätä en olisi muuten osannut hoksata, mutta näin ne itse teossa viskelemässä lehtiä ympäriinsä. Jäiset ja kohmeiset lehdet eivät palaa tasaiseksi matoksi, vaan jäävät törröttämään sekalaisina ryppäinä.

Mustarastailla oli nokalla kääntelyn ohella varpailla nostelun tekniikka: ne hyppäsivät koivet ojossa lehtien päälle, ottivat varpailla lehdistä otteen ja ponnahtivat takaisin ilmaan. Tällainen pöyhöttely oli lähinnä koiraiden tekniikka; naaraat käyttivät hyppynostelun ohessa yhden jalan maankuopaisumenetelmää kanojen tapaan.

Muurahaispesää on käsitelty, mutta en osaa sanoa, mikä eläin on ollut asialla. Yleisesti voisi sanoa, että muurahaispesä kiinnostaa tikkoja, ainakin palokärkeä. Seudulla, jolla pesä sijaitsee, on useita palokärkien reviirejä. Nisäkkäätkin, esimerkiksi karhut ja kuulemma ketutkin, voivat kaivella muurahaispesiä. Tähän pesään kaivettu potero oli halkaisijaltaan ja syvyydeltään noin 25 – 30 cm ja kaivettu niin, että sen yläosa oli  lyykähtänyt alaspäin. Potero ei jatkunut käytävinä tms. syvemmälle pesään, vaan oli ennemminkin pinnallinen kauhaisu.

Jäniksillä oli monta ruokapaikkaa. Raskas lumi oli taivuttanut vanhan metsäautotien ylle pajua, leppää ja haapaa, joiden kuoria eläimet olivat käyneet järsimässä. Jäniksiä ei jäljistä päätellen ole ollut yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta ehkä riittävästi tämän seuraavan kulkijan ruoaksi.

Susi? Muistuttaisin, että kuulin suden ulvonnan kaltaista ulvontaa (huom. varovainen ilmaisu; tiedän, että tässä kuuluu sanoa, että nooh, koirahan se tietysti oli) talvisydännä. Olipa äänen lähde susi taikka koira, se kuului muutaman kilometrin heitolla samoilta seutuvilta, joilta toisena pääsiäispäivänä yhytin tämän nopeaan vinoraviin ryhtyneen koiraeläimen jäljet.

Kokeneetkaan metsästäjät eivät aina pysty erottamaan suden jälkiä suuren koiran jäljistä, mutta mutta… No, tässä jäljessä huomioni kiinnitti ensinnäkin koko, toiseksi pitkät kynnet, kolmanneksi se, että varpaat ovat hatasissaan eivätkä samalla tavalla supussa, kuten usein koirilla. Neljänneksi en saanut silmiäni eroon keskianturasta, joka jäljessä oli niin iso, että se jätti siihen painauman sijasta ikään kuin kauhaisun.

Mitoista. Laitoin käteni jäljen viereen osoittamaan mittasuhteita. Kämmeneni on 8,5 cm leveä, ja pituus keskisormen kärjestä ranteen alkuun on 17 cm. Mukanani oli karjalankarhukoira, ja tämä jälki oli kaksi kertaa sen tassun jäljen kokoinen.

En osaa mitata askelen pituutta siten kuin metsästäjät sen mittaavat, mutta nopeassa vinoravissa näkyvien jälkien rytmi on kaksi jälkeä (vinosti rinnakkain) – väli – kaksi jälkeä jne. Väli edellisten jälkien lopusta seuraavien alkuun oli noin metri, ja kahden jäljen muodostaman “yksikön” pituus oli kaksi omin sormin ottamaani vaaksaa, eli noin 34 cm.

Jäljet olivat korkeintaan vuorokauden ikäiset, sillä olin edellisen kerran kulkenut vuorokautta aiemmin samaa metsäautotietä, jolle ne nyt olivat ilmestyneet. On totta, että vuorokaudessa sää ehtii käydä sen verran lämpimissä lukemissa, että mitkä tahansa jäljet voivat laajeta alkuperäisistä paljonkin.

Kaksi päivää myöhemmin kiertelin järveä rantoja. Jään päällä oli ohut, mutta kovahko, välillä karkea ja paikoin aavistuksen verran nietostunut lumikerros. Äkkiä huomasin rytmiltään tutut jäljet. Ne olivat prikulleen samanlaiset koiraeläimen jäljet kuin metsäautotien laitaa kulkeneen otuksen jäljet! Otin niistä kuvan, mutta lumi oli sen verran kovaa ja rakeista, että kuvassa, kuten luonnossakin, erottuvat selvimmin kaukana toisistaan olevien varpaiden kärjet kynsineen ja keskiantura.


Kuka olet, mistä tulet, mitä aiot?

Lopuksi vielä hieman haamumainen kuva, joka jättää mielikuvitukselle paljon tilaa. Edellisten jälkien jättäjä oli astahtanut jäällä ohuesti nietostuneeseen kohtaan, jonka pintaa kynnet lohkoivat.

En väitä näistä jäljistä mitään, mutta tiedän, mitä lajitentissä vastaisin. Että susihan se.

This entry was posted in eläimet. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s