Koskikaroja Murolekoskessa

 ”Sait sitte ton käyntiin”, retkikaveri tokaisee, silmäilee valkoisten huurrekiteiden peittämää retkikärryäni ja hyppää kyytiin parinkymmenen asteen pakkasesta. Matkalla Ruoveden Murolekoskelle ihailemme auringonnousua, valo valtaa lumikuorrutteiset metsät ja peltoaukeat.

Ensimmäiseksi koskikaroista kuuluu ääni. Hyvä! Paikalla on siis ainakin yksi lintu. Murolekoski pauhaa, pitää kovempaa ääntä kuin kosken siltaa silloin tällöin ylittävät autot. Koskikaroilla on oltava kuuluva ääni, ja niin se onkin.

Yritin eilisiltana etsiä netistä ja linnunlaululevyiltä ääninäytettä. Vaikkei sellaista löytynyt, tajusin heti, että koskelta kuuluvan äänen täytyy olla koskikaran. Ääntä on vaikea kuvailla, mutta se on talvisessa äänimaisemassa täysin omanlaisensa. Lasse J. Laineen Lintuoppaan mukaan koskikaran laulu on ”rytmiltään rauhallista, kirkassointista, kitisevää viserrystä” ja kutsu- ja lentoääni on ”voimakas, lyhyt tirskahdus vsrit”. No, tähän suuntaan, kyllä.

Näemme varmuudella viisi eri koskikaraa: neljä könöttää mustavalkoisena pallerona jäällä, yksi lentää. Niitä saattaa olla enemmänkin. Ne ovat auringonnousun jälkeen vilkkaita ja lentelevät tiuhasti kosken päällä. Lentosekamelskasta on mahdotonta seurata vasiten jotakin tiettyä yksilöä, tummien virtausten yllä vilistävät linnut menevät silmissä oitis sekaisin.

 Koskikarat päivystävät jään muodostamilla pitsireunaisilla hyllyillä kosken laidoilla, mutta myös pienillä rantakivillä ja suuremmilla kivillä keskellä koskea. Vesi virtailee varpaiden yli ja huljuttelee vatsan höyhenpeitettä.

Tarkoitukseni oli sopivan putken puuttuessa kuvata koskikarojen sijaan niiden ympäristöä yleisesti. Kuvia tarkastellessani huomasin kuitenkin, että yhteen kuvaan on jäänyt kolme lintua. Olen ympyröinyt ne, toisin sanoen ympyrät näyttävät paikkoja, jollaisissa lintuja voi nähdä.

Välillä linnut dippaavat itsensä jäältä ja kiviltä veteen. Niiden englanninkielinen nimi, white-throated dipper, onkin kuvaava. Jotkut lentävät kauempaa suoraan sukelluksiin kosken keskelle, mikä on itselleni uutta. En tiennyt, että ne voivat porskauttaa veteen lennosta noin vain. Luulin niiden jotenkin, hm, pudottautuvan veteen kiviltä, pienin elein – tsuik – ei tällä tavalla hurjasti. Mutta mieli- ja muistikuvani ovat lapsuudesta; tämänaamuiset koskikarat olivat tavallaan eliksiä, aikuisikäni ensimmäiset.

Eräs kosken ranta-asukkaista pysähtyy postinhakureissullaan juttelemaan kanssamme. Hän kertoo, että viime talvena, kun sulan veden alueet kävivät Etelä-Suomessakin vähiin kovien ja pitkään jatkuneiden pakkasten takia, koskessa ruokaili 20 koskikaran parvi. Sulavesien hupeneminen oli tuonut paikalle myös koskeloita.

Tänä talvena juttukaverimme on seuraillut muun muassa jään reunalla puuhastelevaa saukkoa ja kosken läheisyydessä elelevää merimetsoa. Sen mekin havaitsimme. Kauempana näimme myös telkän, mutta saukko jäi valitettavasti näkemättä. Olisi hienoa nähdä siitä joskus muutakin kuin jäljet.

This entry was posted in linnut, retket. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s