Heppa-ahteri, nissan ja valomeri

Mikä on ruskea ja leijuu pimeässä puolitoista metriä tien yläpuolella? Nooh… sehän on tietysti hevosen ahteri havaittuna auton ratin takaa, kun puskuri on melkein kintereissä kiinni.

Sisko huutaa ”hei!”, äänensävy saa jarruttamaan. Kriik! Lumi pölähtelee. Pysymme tiellä. Hevonen ilmestyy näkyviin, ratsastajakin sillä on, mutta häntä on melkein mahdoton havaita edes tästä, muutaman metrin päästä.

Ratsukko ei käyttänyt heijastimia. Ehkä ratsastaja ajatteli, ettei Seitsemisen pikkutiellä ole liikennettä pimeänä lauantai-iltana tammikuussa. Mutta oli siellä, meidän lisäksemme kaiken maailman maasturia, tukkirekkaa ja pakettiautoa ja nissancherry 1980-luvun lopulta.

Patikoimme Seitsemisharjulla tietä pitkin. Kuu valaisee lumisia tienoita, silmät tottuvat pimeään nopeasti. Kynttilämäiset, tykkylumen kuorruttamat kuuset ovat uljas näky, vallankin tuulen huolehtiessa äänitehosteista. Taivaalla pilkottaa kirkas tähti. Lumi askelten alla sanoo nirsk-narsk.

Nissan röpöttää tietä edestakaisin, pakoputki kolisee. Hiljalleen tulee primitiivisen epämukava olo, kaupunkipimeästä tuttu. Poistumme. Kotimatkalla, kun nypyttelemme retkivaunulla lumipomppuista tietä, valokiilaan hypsähtää metsäjänis. Kriik! Jänö ylittää tien ja loikkaa pimeyteen.

Kotona tekee mieli jatkaa patikointia, eväätkin ovat nauttimatta. Tallustelemme suoraan autolta Kalevankankaan hautausmaalle ilmatorjuntamäelle. Kaupunki levittäytyy silmiimme valomerenä, jota moottoritiet ja isoimmat kadut viivoittavat valaistuina nauhoina kuin joulukuusen koristeet. Matalat männyt ympärillämme lepäävät liikkumattomina lumikuoren alla. Fasaani säikähtää yöpuultaan. Rusakot loikkivat.

Sisko toteaa näköalapaikan penkin puuttuvan, mutta haluaa silti levittää istuinalustat.
”Ai tohon, siis maahan? Istuttais niinku lumeen?”
”Joo.”
”Mut siin on kylmä.”
”Ei oo.”
”Okei.”

Istumme intiaaniasennossa lumella, solumuovi lämmittää takapuolen alla, hunajalla terästetty kuuma viinimarjamehu höyryää mukissa, tippa kylmää nenänpäätä, pakkanen hiipii puseroon.

Sisko kysyy, miten tällaiseen paikkaan majoituttaisiin, lumet, kylmä ja kaikki. Hmm, mitäs välineitä meillä olisi? Kaikki mitä tarvitaan. On kiva vastata, kun mitään ei puutu. Oravat nukkuvat. Tähti vilkuttelee taivaanlaella. Koti on lähellä.

Jos kansallispuistokokemus ei ollutkaan ihan sitä mitä haettiin – hiljaisuutta, yksinoloa, kuusipuun räiskettä nuotiossa, illuusiota koskemattomasta erämaasta – niin kokonaisuutena reissu on elämys yhtä kaikki. Erämaan tykkylumisesta kuusikosta kaupungin valomereen yhdeltä istumalta.

This entry was posted in talvimeininki. Bookmark the permalink.

2 Responses to Heppa-ahteri, nissan ja valomeri

  1. Kaisu says:

    Ahteri sai nauramaan. En ajatellutkaan sitä yhtään noin luovasti.😀

    • Tuula says:

      Minusta näky näytti ensin siltä kuin näkymättömät kädet olisivat auton valokiilan perällä ravistaneet ruskeaa pyyhettä varovasti suoraksi. Sitten totuus valkeni.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s