Hämäränhyssyä Siikanevalla

Loppumatkasta täytyy sytyttää otsalamppu, vaikka silmät jonkin verran tottuivatkin vähitellen syvenevään pimeään. Takana ovat Siikanevalla vietetty päivä ja Jaarikanmaan laavu, edessä parkkipaikka ja kotiin huristelu. Mitä päivästä jäi päällimmäisenä mieleen?

Värit. Suo on kaunis marraskuun hämärässäkin. Sammaleisen maiseman värikirjo vei lopulta sanat suusta: lukemattomia punaisia, keltaisia ja vihreitä sävyjä, siellä täällä mustaakin. Kuivettuneet, oljenväriset heinät aaltoilivat tuulessa herkkäliikkeisinä, paljaat koivikot hohtelivat suon laidalla valkoisina ja violetteina. Väreistä kylläisinä jaksoimme viimein vain osoittaa kädellä poikkeuksellisen hienoja kohtia ja henkäistä höpö höpö.

Sienet. Poimimme muutaman kilon suppilo- ja kosteikkovahveroita, mutta metsään jäi vielä paljon. Sienet olivat hyvässä kunnossa, kiinteitä ja napakoita. Muutama mustatorvisienikin osui matkan varrelle. Ne piti valikoida tarkemmin, nenätuntumalla. Hyväkuntoiset tuoksuivat raikkaalle sienelle, pilaantuneet haisivat… no, pilaantuneelle.

Nuotio. Saavuimme Jaarikanmaan laavulle syksyn ensimmäisessä räntäsateessa. Tuli syttyi kuitenkin hyvin, nuotiopohja hehkui kuumana tuhkakerroksen alla edellisten evästelijöiden jäljiltä, tuuli puhkui tulelle ilmaa. Laavu sijaitsee korkealla mäellä, ja sen edessä avautuu maisema suolle.

Aiempina syksyinä olemme kuulleet täällä kurkien huutoa, keväisin maisemassa ovat erottuneet joutsenten valkeat täplät, on nähty vikloja, suokukkoja ja erilaisia haukkoja. Nyt vain yksi talitiainen poikkesi tarkastamassa (niukat) tarjoomuksemme. Katselimme hämärtyessään punertavaksi muuttuvaa maisemaa ja ihmettelimme, miten lyhyt on se aika päivästä, jota edes jotenkuten voi sanoa valoisaksi.

Pitkokset. Niiden takia retkeen tuli ylimääräistä jännitystä. Huomattava osa 10 kilometriä pitkän Siikalahden kierroksen pitkoksista on lahonnut luokattoman huonoon kuntoon. Sateesta tai rännästä liukkaina niillä kulkeminen on jopa vaarallista; ainakaan asiakkaitani en veisi niille patikoimaan.

Mutta kumma kyllä, pimeässä pitkosten kulkeminen ei ollut sen vaikeampaa kuin päivähämärässä. Ne erottuivat suolla vaaleina nauhoina, ja pilvisenäkin taivas valaisi reittiä ylhäältä. Jouduimme turvautumaan otsalamppuun vasta viimeisen kilometrin ajaksi. Kello oli silloin vähän yli 17, aurinko oli laskenut klo 15.47. Kuuta ei vielä näkynyt.

This entry was posted in retket. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s