Karhukoiran joutopuhheita, vol. 2

Mie täs taas, Piiparinen, sama hurtta ku tuos kehnos kännykkäkuvas, se karjalankarhukoira kenet Kerttu komens männätalven haastelemmaan jottain ku ol ite lomal lausuntoin antamisest. Ku tuon kissantirrin lausuntovappaa näyttää eelleenkin jatkuvan ni mie sit aattelin omast vappaast tahost käyttää tilaisuuven hyväks ja sannoo par sannaa ei enemp eikä vähemp ku kommunikaatiost.

Mie näätsen oon huomant et ihmisii toisinnaan ihmetyttää miten miun kans oikein pitäs olla ja ellää jot saisvat hyökii jottain tolkkuu lajjiinvälisest yhteiselost.

Ihan alkajaisiiks mie muistutan olevain karjalankarhukoira, mie en juur kärsi vuorovaikutteisest miellyttämishalust, en ees vaik miun rotunimes sorotettaan karjalaisiin suupalttiloijen suuntaan.

Käännellääs tätä päivän sannaa semmosen esmerkin kautta mis oon mie ja sit yks karjalaisiin keeniin vaivaama ihmisotus; hää ol pentun ollessaa oljamis täs samas talos mis miekii, saant huolenpittoo, ruokaa ja huvituksii, mut sit sekkii vissiin pit vierottaa niinku pennut pittää.

Se kehvel vaan tullee ain joskus takas ja sillon se usiast iltasiil ulkoiluttaa ittesä ohel miutakii. Myö tehhään semmonen parahultanen lenkki millo mihinkii, mut aina jottain mettäreittiä kuiteskin. Ja nyt sit viimoselt siihe kommunikaatioo mist mie tuos alus lupasin par haukkuu haukahtaa.

Mie oon muuten siepant tään kommunikaation sanannaan tuolt ihmiselt remmin toisest pääst, myö koirat puhutaa haukkumisest, vikisemisest, ulvomisest, haukottelust, hännäheilutuksest, niskavilloin nostamisest ja leikkimää haastamisest, esmerkiks. Täl ihmisel on menos joku mitä se kuttuu lopputyöks ja mis yhteyves se tuota komunikaatiookii on viljelt riesaks ast. Mut hänest poiketen miul sentää on joku taju mitä se sana meinaa.

Miehä ymmärrän montakii sannaa, mut reagiloin vaan sillon kun se miust on joltain kantilt muutakii ko jären köyhyyttä. Mie tiijän esmerkiks mitä tarkottaa vaik et ei tai tule tai paikka tai vaik et oota ja istu ja hyppää, mut ehä mie tavallisest tie mittää mitä pyyvetää.

Mut kaikest täst huolimatta miunkin päiväjärjestykses on pari kohtaa millo mie vähä niinku väkisinkin tuun olleeks ihmisiin silmis semmonen ymmärtävämp olento, ei maha mittää. Molemmat kohat meinaa niin mukavaa tekemist et mie melkein sisäsyntysest tuun toimineeks tietyl viisii ku mie ne kuulen.

Ensmäinen on männää autol ja toiseks tullee et männää tuon. Sit joskus mie kans saatan kuulla oikein jos ihminen sannoo et lähetääs kottii, mut sillo meil miul täytyy olla jo aika mont kilometrii takan ja nimenomaan silviisii et mie oon tarpeeks ravant ja ihan katki, ja koin lämpö ja muonakuppi ovat kävässeet jo semmosel roteval kaipuul miun mieles.

Otetaas tuo männää autol. Ain ku se miul sanotaan, mie tiijän et nyt myö männään ihan mettään, ei jäähä mihinkää ihmisiin ilmoil. Kiemurrettaan johonkii mettätaipaleitten äärel ja siint sit lähetää. Männää autol on miul ku taikasanat, ne saapi miut joka kerta mänemään jo valmiiks auton ovel, siihe repsikan puolel. Het ko ovi aukiaa mie sinkahan sisäl etten vaa jää kyyvist.

Miehä en suostunt nousemaan autoon vuoskausiin mut taano mie harkitin et suostumal autokyytii mie pääsen semmosii maisemii mihi mie nuoren pääsin vaan karkaamal. Mie kun oon nyt liika vanha – tos’asjat pittää kohata silmäst silmää –  ni liika vanha karkelemmaa ni miul passaa taas pirssikyyti.

Tännäänkin mie istuin siin vieressä ku tää käypäläinen ajo mettää kohen sen retkikärryl, nojasin leukaa hartiaan ja läähätin suoraa naamal. Mie joskus niin herkistyn kaikest et on pakko osottaa lähimmäisyyttä miunkii. Mut se sano et miun henki haisee raavolta ja pyys miuta kääntämää kuonon ja kielen sivvuun, tais se ihan vähän käjellään työntääkin tuost kuonon kylest. Sano viel et männää koht metän puolel jos mie en tokene, mut miun nähäksein sinhä myö muutenkii oltiin mänös


Tähä vällii otetaakii kuvvaa miust ja miun luust
(hirvenkoipi tuos retkikärryn takan). Kiv’aita
metän reunas on käypäläisen emon käänjälkii, 
hää ko tykkäs alvariisa panna kivvii päälletysten.

Sit mie käsittelen miun kommunikaatioist toisen kohan, sen männää tuon. Siel mettäteihen ja polkuin joukos on semmosii risteyskohtii mis miust tuntuuvat kaik vaihtoehot yhtä vetäviilt. Siin tilantees sit ihminen ku viittaa käjel ja sannoo et männää tuon ni mie sen suosiol hyväksyn ku se helpottaa vaa miun ossaa, mie saan nauttii ilman päätöksenteon painolastii ja keskittyy haistelemmaan kettuin, suppiin, jäniksiin, mäyriin ja teeriin jälkii.

Karhun jätöksiinkii myö ollaa usiast törmätty mut miun makkuun ne on olt liika vanhoi ja satteenpieksämii, miul ei niist ennää viikskarvakaa värähä. Mut noist mettäkanoist mie oon alkant vanhoil päivilläin ihan innostuu. Semmosii linnunpullukoita ku näkkee ja haistaa metikös röpeltämäs ni ihan miuta hyrähyttää.

Tälviisii myö siel metäs männään, ihminen antaa miul aika hyväst liekaa, se sannoo että sen mielest on hupasaa männä sen mukkaan miten mie tahon, koiran tahtii. Se kattelee mihi mie millokii kiinnitän miun huomion ja se jaksaa oottaa vaik mie miten pitkään tavvaisin ruohon korsiist kettuin kirjeitä. Se tekkee sit omat lenkit eriksee enkä mie tiijä, haisteleeks sekkii oksii ja puskii ja korsii ja merkkaileeks kans, mut eipä se oikiastaan miul mittää kuulukkaan.  

No sit jos ollaan oltu metäs tarpeeks pitkään, mie kuulen et lähetääs kottii. Sillo mie otan rintamasuunnan autol päin jos tosiaan ollaan siihe mennes kulettu tarpeeks etäs. Jos miul taas on viel vauhti pääl ja virtaa konnees, ni miten se miun kuulo oikein ottaakin vastaan vaan tuulen huminaa ol sit myrsky taikka tyven…

Jos mie nyt siunatuks lopuks vejän yhteen mitä miul on olt kommunikaatiost sanottavan, ni se männee jotensakkii tälviisii: Mie kyl kuulen ja ymmärrän mut silviis ku ite hyväks katon. Ois hyvä jos ihmisetkii ymmärtäs tään eikä oottas et mie jotenkii just pelkästään höitä varten oisin olemas. Mie oon ihan oma luojanluoma, ommaa luokkaa ja antosa tämmösennään.

Sit ois kans hyvä jos ihminen välil kattelis asjoita miun vinkkelist, asettus niinku koiran asemaan ja miettis kuin mie missäkii toimin siks et mie oon justiinsa koira enkä mikkään nel’jalkanen ihmisolento turkki pääl ja kuono nenän paikal.

Nii ja sit viel mie tykkäisin jos saisin pittää sitä kuonoo siin harteil ihan rauhas ja hönkii päin naamaa, silviishän mie oon mukavast ja lämpösest siin lähel. Ja oisko ihan mahoton toivomus et ihminen niit raavon haisuja rupiais ehkiest sietämään jos ei nyt kerta jaksa tykkäämään ruveta? Päästäs paremmast jakamaan elämyksii, mie ja ihminen.

This entry was posted in koirat. Bookmark the permalink.

2 Responses to Karhukoiran joutopuhheita, vol. 2

  1. Retkikärryn entine omistaja says:

    Piipariselha onnoi jo väitöskirja ainekset kasallaa, ihmine ottakoo opiksee.

    • Tuula says:

      Ihminenhä ottaa, tälviisii: pannaa Piiparinen tulleen ku väitteleminen koittaa, silt taittuu nii hyväst olennaisiin kuuleminen ja sil on juhlava ulkomuoto jo valmiiks. Ja erittäinkii karonkas jos se puhheitten ja kaikkiin maljoin kallisteluitten jälkeen pitäs kuonoo hartioil ja hönkis päin naamaa, kukkaa ei varmast hoksais siinkää mittää kummallist.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s