Ylilento Isollasuolla

Isonsuon rikkumattomassa rauhassa olen täysin uppoutunut kuvaamaan yksityiskohtia harmaantuneista pitkoksista. Halkeamat, painaumat ja oksankohtien ympyrät vievät huomioni. Vain suon tuoksu läpäisee syventyneisyyteni – ja, hetkinen, tuo omituinen ääni, joka tulee lähemmäs ja lähemmäs…

Ääni tulee alhaalta, muttei kuitenkaan maan tasalta. Äkkiä tunnistan sen joutsenten siiveniskuiksi – raskaat, verkkaiset, säännölliset, hieman kahisevat vafff, vafff, vafff. Vähän kuin höyhenistä ja sulista tehdyt roottorit. Lintuja kuuluu olevan enemmän kuin yksi. Ne lähestyvät. Odotan niiden tulevan näkyviin muutamassa sekunnissa.

Näen välittömästi sieluni silmin valmiin valokuvan. Siinä olen kuvannut joutsenten ylilennon alhaalta, lintujen voimakkaat siivet piirtyvät sulantarkkuudella sinisenä hohtelevaa toukokuun keskipäivän taivasta vasten, lintujen valkoiset vatsat lähes hipovat ruskeanvihreitä käkkyrämäntyjen latvuksia, mustat jalat pilkottavat valkeasta, nokan keltaoranssi pisteenä iin päälle.

Joutsenet ilmestyvät mäntyjen takaa, niitä on kolme ja ne lentävät ylitseni niin matalalta, että melkein haistan ne. Aikaa kuvaamiseen on mitättömän vähän, se ei riitä millään.

Objektiivi on painava, tilanteeseen vääränlainen, tarkentaminen auttamattoman hidasta, käsivaralta kuva tärähtää varmasti. Lisäksi kokemuksen tuoma rutiini puuttuu: olen puhaltanut pölyt kamerastani alle vuosi sitten. Ruudulle tallentuu lukuisia suttukuvia, joissa ei ole häivähdystäkään linnuista.

Joutsenet ovat kuitenkin kuulostaneet koko aamupäivän levottomilta, ja arvelen, että äskeinen laivue lentää kohta takaisin. Ennakoinnista huolimatta olen taas liian hidas, liian kömpelö, liian kaikkea. Ja vähän liian sivussa, joutsenet eivät enää lennä aivan päältäni. 

Lukuisten suttukuvien joukosta löydän paluulennon kohdalta kuitenkin tämän:

 

Suttukuva yhtä kaikki, mutta kuvan oikeaan ylälaitaan on tallentunut joutsenen etupää, ja alhaalla suunnilleen kuvan keskellä alalaidassa, männyn takana, on toinen joutsen. Kuva on huono ja hassu, mutta itselleni siitä tuli nopeasti tärkeä. En saanut sitä deletoiduksi, vaikka sormi oli napilla monta kertaa. Jokin kuvassa ja kuvaustilanteessa jäi askarruttamaan. 

Kuva kertoo tilanteesta, jossa oli ainakin teoreettisia onnistumisen mahdollisuuksia, mutta vielä suurempi todennäköisyys epäonnistua. Läheinen kuvasta tuli siksi, että se muistuttaa minun heittäytyneen onnistumisen mahdollisuuteen. Tämän kuvan myötä aloin myös nähdä “huononkin” kuvan voivan olla “hyvä”, ainakin kuvaajalleen.

Olisi tietysti ollut mahdollista jättää kuvaamatta ja vain nauttia hienosta tapahtumasta, mutta jos on kamera mukana, se vaikuttaa valintoihini. Ja jokin – en vielä tiedä mikä – kuvaamisessa tekee sen, että tilaisuuteen vain on tartuttava.

Kuva muistuttaa myös siitä, että luontoa ei voi määrätä, on vain sopeuduttava ja toivottava parasta. Tai olla toivomatta mitään. Joutsenille ei voi sanoa, että otetaanpa uudestaan, eikä yhdenkään pilven kanssa voi sopia, että se lipuisi sopivasti auringon eteen juuri joutsenten ylilennon aikana, jotta valo olisi amatöörille hitusen helpompi. Ratkaisevat sekunnit vain menivät jo. Ja niin sitä jää odottamaan uutta tilaisuutta.

Joutsenet muistuttivat lintuharrastajan todellisuudesta toisellakin tavalla eilisellä retkellä, jonka tein Isonsuon – Puurijärven kansallispuistoon. Kirjoitan retkestä Retkikertomuksia 2011 -otsikon alla.

This entry was posted in linnut, luonto, valokuvaaminen. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s