Tiaisia, uiveloita ja muita lintuja

Tein vuoden ensimmäisen linturetken. Aamu oli hieno: pikkupakkasta, aurinkoa. Harmikseni missasin varhaisaamun nukkumalla pommiin. Lintuharrastajan kirjoittamaton käsikirja varottaa valvomasta pikkutunneille, jos aikoo aamulla retkelle. Olen joka tapauksessa päättänyt avata tänään linturetkikauteni, joten ulos vain, tällä kerralla lähiluontoon.

Kalevanharjun pohjoisrinne nousee muutaman askelen päästä kotirapulta. Tuttava on viime aikoina kuullut harjulta pöllön huhuilua tullessaan töistä yöllä kahden maissa. Hän tuntee huuhkajan ja helmipöllön, mutta tämä ei ole kumpikaan. Nyt äänessä ovat talitiaiset, sinitiaiset ja viherpeipot, joiden ryystävä dryiii kuuluu kaikkialta.

Kalevantien tuntumassa lintujen ääniä on vaikea erottaa autojen meteliltä ja tuulelta, mutta hautausmaalla linnut ovat taas kuultavissa. Valtalajit ovat talitiainen ja viherpeippo. Hautausmaan muurin vierustaa kulkien näkee sekä etelärinteen männikköön että hautausmaalle. Tiaiset hyppivät männyissä ja muutamassa lepässä, välillä ne pyrähtävät ilmaan touhukkaina parvina. Parin asteen lämmössä linnut ovat kuin pieniä suikeita puikuloita, niiden vihertävät puvut ovat sileästi kehoa vasten.

Pääportin läheltä kuuluu raakuntaa, varikset karkottavat yhteistuumin pientä haukkaa. Sää on suttuinen ja linnut ovat niin kaukana, että paljain silmin haukka jää määrittämättä. Kun saan kauhottua kiikarit repusta, tilanne on ohi. Varikset kärisevät vanhan koivun latvaoksilla kuin purkupalaverissa:
”Näittekste sit sen mun immelmannin, vitsit ku mä pelkäsin siin yhes vaihees…”
“Joo mut kyl me näytettiin sille närrrhenmunat!”
“Nyt se tietää mist kana pissii!”
“Kraah, kraah…”

Laskeudun hautausmaalta Kalevanharjun eteläpuolelle, ohitan Turvan ja Saarioisten rakennukset, tuuli paukuttaa mainoslippujen naruja lipputankoja vasten – ehkä yksinäisin ääni maailmassa. Yöpakkasen kovettama pintakerros lumessa ritisee askelten alla. Kolme pulua istuu rinnakkain rautatiesillan kaiteella ja tapittaa kaukaisuuteen. Alikulkutunnelissa kaikuu lajitovereiden kujerrus kuin pumpulilla täytetystä tynnyristä.

Kun Viinikanlahden rannassa alan skannata kiikarilla vedenpintaa ja jäärajaa, katse osuu pieneen sorsalintuun, jolla on nykerönokka, tummanruskea pää ja valkoinen kurkku: uivelonaaras! No nytpä onni potkii! Koiraskin ui paikalle mustavalkoisessa asussaan. Uiveloparin lähellä lipuu isokoskelopari. Jonkin matkan päässä aalloilla keikkuu kalalokki, varsin soma otus nappisilmineen.

Jatkan rantaa pitkin kohti Hatanpään kartanon aluetta. Hoksaan isossa lepässä ensin risukyhäelmän, sitten kaksi harakkaa. Ne hyppelevät oksalta oksalle risukasan tuntumassa. Välillä ne ravistelevat ja väristävät itseään kuin tanssissa. Viimein toinen linnuista alkaa sukia itseään. Toisinaan se hioo nokkansa oksaan ja jatkaa sitten höyhenpuvun huoltamista sulka sulalta. Toimettomampi kuikuilee tovin oksistossa, kunnes pyrähtää siivilleen. Kuuluivatkohan väristely  ja risukasan ympärillä hyppelehtiminen kosiomenoihin?

En ole koskaan nähnyt harakoiden soidinmenoja, mutta olen todistanut, kuinka monenlaisia ääniä harakasta lähtee. Kun lapsena silitin sormella kesyn harakan päälakea, niskaa ja siipiä, se sulki silmänsä ja kujersi. Se oli sanoinkuvaamattoman hellä ja viehättävä ääni. Myös varikset osaavat kujertaa. Varislinnuilla on sydämessäni oma soppensa. Laulusta niitä ei voi ylistää, mutta ne ovat leikkisiä ja skarppeja, ja niiden seurallista puuhastelua on hauska tarkkailla.

Olen ollut liikkeellä pari tuntia, ja jopa lintuihin on vaikea keskittyä pidempään yhtä soittoa. Saan vielä hauskan hetken (ja valokuvan) lumipenkan takaa kurkkailevasta sinisorsasta, mutta koska on epätodennäköistä, että uiveloiden aiheuttama elämys ylittyisi, muunnan loppuretken huvikävelyksi.

Kävellessäni suunnittelen unelmieni linturetkilaukkua. Totesin nimittäin taas kerran repusta kiikaria, kameraa ja lintukirjaa haroessani, että varusteiden kanssa häsläämiseen olisi hyvä saada järjestys. Siinä auttaisi vasiten linturetkeilyyn suunniteltu laukku.

Toiveitteni linturetkilaukku olisi helppo kantaa, joten ehkä se olisi muodoltaan reppu. Mutta siinä olisi omat osastonsa kiikarille, kaukoputkelle, kameralle ja eväille. Varusteiden pitäisi olla helposti ja nopeasti kaivettavissa esille, mutta myös pakattavissa sujuvasti takaisin.

Lisäksi ihanteellisessa linturetkilaukussa olisi taskuja kartalle, lintukirjalle, havisvihkolle ja kynille. Myös kompassille sekä silmä- ja aurinkolaseille olisi paikka. Jos laukkuun vielä voisi vaivattomasti ja tukevasti kiinnittää kaukoputken jalustan, se hipoisi jo täydellistä.

Vielä loppukevennys. Tämä Tampereen kaupungin asettama kyltti soi ainakin itselleni hupaisan hetken. Heti tulivat mieleen räkättirastaat, joiden madonkaivuupuuhia olen usein katsellut. Tarkkaan ottaen räksät eivät kaiva matoja, vaan pikemminkin kiskovat ne esille maan ja nurmen kätköistä.


Koskeeko tämä räkättirastaitakin?
Matojen kaivaminen on kielletty
Hatanpään kartanon alueella.

This entry was posted in linnut, talvimeininki. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s