Lukunurkka: Neljä retkeä läpi Suomen

Erkki Lampén käveli nelikymppisenä Helsingistä Jäämerelle, oli kesä 2000. Kesällä 2003 oli pyöräilyn vuoro. Lähtömerkinnät alkavat Espoosta, reissu eteni pitkin länsirannikkoa, ylsi Varanginvuonolle ja Näätämöön, kunnes laskeutui takaisin etelään Suomen itäpuolta pitkin. Suksille Lampén hyppäsi vuonna 2004 ja hiihti Porvoosta Nuorgamiin. Kesällä 2006 hän meloi Näätämöstä Suomenlahdelle.

Reissuista syntyi Neljä retkeä läpi Suomen (2009). Kun laskin kirjan kädestäni, tarjolla oli niin paljon, etten tiennyt, mihin keskittyisin. Oli retkikokemuksia, tunteita, ihmettelyä ihmisenä olemisesta.  

Tartun ensin helpoimpaan, varusteisiin. Reissussa jokin toisarvoisen tuntuinen yksityiskohta voi osoittautua odottamattoman tärkeäksi. Minulle lukukokemuksessa sellaiseksi osoittautuivat Lampénin sanat eräsuksiensa siteistä:

”Ihme himmelit nämä eräsiteen remmien metallikoukut. Jo kolme vääntynyt piloille, eikä viikkoakaan hiihdetty. Tinastako ne on valettu? Valmistaja varmaan toteaisi, että väärin hiihdetty.”

Kypsyin omien eräsuksieni siteisiin Lapissa kolme vuotta sitten. Alle viikossa toisen siteen metallikoukku vääntyi niin, että remmi irtosi jatkuvasti paikoiltaan, etenkin silloin, kun nuoskalumi teki suksista viheliäiset koturnit ja lautoja jaksoi kiskoa vain kiukun voimalla. Mutta kiukkuakin kirkkaampi oli tunne, että vika oli minussa: olenpa saamarin surkea hiihtovaeltaja.

Kun nyt luin Lampénin himmelilauseet, sain jälkikäteen ne sanat, joita tunturissa työlääntyneenä olisin eniten kaivannut ihan keneltä vain, vaikka haltialta tai seidalta: ”Älä Tuula välitä, noi siteet on ihan paskat, mutta kyllä sie niiden kanssa pärjäät niin pitkään kuin täytyy.” Niin että kiitos, Erkki, vaikka et varmaan tätä luekaan. Oikeat sanat eivät aina tule liian myöhään, ja ne voivat tulla odottamatta ja yllättävästä lähteestä.

”Elämäni paras ratkaisu”

Erkki Lampénin kertomuksista tuntuu läheisimmältä kävely Helsingistä Jäämerelle. Tassua toisen eteen – yksinkertaista ja kaunista. Lampénin mielestä päätös lähteä kävelemään oli hänen elämänsä paras. Hän oli juuri täyttänyt 40 vuotta ja tunsi, ettei mitään hyvää ole enää odotettavissa. Tunteet olivat kateissa, yksinäisyys kalvoi, hän ei ollut onnellinen.

”En ollut löytänyt rakkautta enkä Jumalaa, minulla ei ollut perhettä, ja kirjava ammatillinen urani koostui katkelmista jotka itsessään saattoivat olla kiinnostavia mutta eivät vastanneet kysymykseen, mikä minusta tulee isona. Istuin puiston penkillä ja katselin meren ylle noussutta syksyistä täysikuuta. Se ei tuntunut miltään ja arvelin, ettei mikään koskaan enää tuntuisikaan.”

Päätös lähteä kävelemään toi olemiselle tarkoituksen, Lampén heräsi eloon ja ryhtyi treenaamaan.

Jos ihminen on irti itsestään, elämästään ja tunteistaan, hyvin fyysinen reissu voi palauttaa otteen. Huomio kiinnittyy väkisinkin omaan itseen, omaan kehoon ja välittömään ympäristöön, koska niillä kaikilla on käytännön merkitystä. Nälkä, väsymys, kylläisyys, jaksaminen, sää, lämpötila, maasto, leiriytyminen, leirirutiinit – kaikki ne tulevat tärkeiksi, ja olennaista on oma toiminta tässä ja nyt.

Tunteisiinkin Lampén näyttää pääsevän kävellessään käsiksi, ainakin ne välittyvät tekstistä laajalla skaalalla ilosta itkuun, raivosta liikutukseen, yksinäisyydestä pelkoon. Pelko kohdistuu konkreettisiin asioihin. Odotellessaan eräänä iltana unta teltassaan Lampén havahtuu tuhinaan ja puuskutukseen. 

”Ääni lähenee telttaa ja kuuluu sitten aivan vierestä; kuin ilmaa vedettäisiin kumeasti hyvin suuriin sieraimiin. Olen äkkiä aivan valveilla, selkä kaarelle jännittyneenä ja aistit terävinä. Kammottavaa on, ettei mitään askelia kuulu, vain kohiseva tuhina, joka loittonee. Jonkin ajan kuluttua kuuluu äänen kulkusuunnalta pikkukuovin varoitushuuto ja päättelen olennon jatkaneen matkaa.”

Paikalliset arvelevat olennon karhuksi, mutta tietävät myös hirven osaavan liikkua hiljaa. Lampén kannattaa karhua. 

Ilahdun Lampénin suhteesta lintuihin. Ne eivät taida esiintyä kirjassa monestikaan vain lintuina, vaan lajilleen määritettyinä. Ja aika usein dramatisoituina.

”Hysteerisesti huutava metsäviklo syöksyy kohti väistäen vasta viime hetkellä, siivistä kuuluu repivä ujellus. Meno jatkuu koko suoaukean ajan. Siinähän huudat, senkin lentävä parsinneula, ajattelen kyllästyneenä. Kuulen kaupunkilaisen luonnonystävän asettuvan viklon puolelle ja sanovan opettavaisesti; sillä on varmasti pesä ja siinä poikasia, se puolusti niitä. Totta kai minä tiedän, että sillä on pesä ja poikasia, mutta siitä huolimatta se on rasittava kiljukaula, jonka pääasiallinen arvo silmissäni perustuu sen sisältämiin proteiineihin. Minulla on nykyään aina nälkä.” 

Hah, Lampén sanoo metsävikloa lentäväksi parsinneulaksi ja rasittavaksi kiljukaulaksi varmastikin vain rakkaudesta! Ihminen, joka ei pidä tai piittaa linnuista, ei olisi niihin niin perehtynyt kuin hän.

Kiire kantapäillä

Kävelyn luulisi olevan rauhallista ja rauhoittavaa puuhaa, mutta kumma kyllä, Lampén ei näytä pääsevän eroon kiireen tunteesta. 

”Vaikka kuinka toistelen itselleni, ettei matka etene kelloa vilkuilemalla, kilometrejä laskemalla tai aikataulusta stressaamalla vaan kävelemällä sitkeän rauhallisesti, tuntuu kiire seuraavan kaikkialle ja pilaavan monet hyvät hetket.”

Matkaa on takana noin kuukausi, kävelyyn varattu loma lähestyy loppuaan. Pian on palattava Helsinkiin, mitä Lampén pohtii humoristiseen sävyyn, mutta asia käy selväksi – suitset ja kuolaimet odottavat jo.

”On vältettävä ääneen ihmettelyä ja vuoropuhelua itsensä kanssa. (…) Nurkkiin ei kuseskella ja kaiken kaikkiaan on haistava vähemmän. Kun ihmisiä tulee vastaan, ei kannata painua piiloon, mutta ei myöskään alkaa lörpötellä. (…) Täytyy olla kuin ei olisikaan.”

Mutta ennen paluuta täytyy saavuttaa määränpää. Sen Lampén toteuttaa ilman tunteiden spektaakkelia. Jäämerelle päästyään hän riisuu vaatteet ja juoksee veteen. Sitten ”pystytän teltan varvikkoon, lojun katsellen maisemaa, poltan sikarin enkä ajattele mitään.” Kiire taisi loppua sillä erää siihen.

Retkensä voi suunnitella, tunteitaan ei

Pitkin kirjaa kulkee yksi mielestäni tärkeä retkeilyyn liittyvä huomio: tunteita ei voi suunnitella eikä ennakoida. Ei voi päättää retkivalmistelujensa huumassa, että sitten kun olen Aakenuksen huipulla, olen onnellinen ja iloitsen tunturimaisemasta. Tai että kun odottelen unta teltassa Saimaan saaressa, olen tyytyväinen elämääni.

Voi olla, ettei tunnu miltään, tai tuntuu kovasti, mutta ihan muulta kuin odotti. Kun on pitkään luonnossa vain itsensä kanssa, oma pää voi yllättää. 

Kirjan toistuvia teemoja on yksinäisyys. Voiko viikkokausien retkillä paeta perimmäistä yksinäisyyttä ja sitä, ettei ole järin onnellinen ihminen? Lampén vastaa: ei voi, mutta pitkät retket voivat avata hetkeksi yhteyden omiin syvimpiin tunteisiin ja toisiin ihmisiin. Ehkä tässä on yksi syy, miksi retken tunnepuoleen ei kannata ladata vahvoja odotuksia. Antaa vain tulla mitä tulee, yhdenlainen seikkailu se on sekin.

Matkakertomuksen lopussa Lampén toteaa saaneensa ensimmäisen kerran elämässään tuntea itsensä sankariksi. Hän oli saavuttanut tavoitteensa ja tunsi viimeinkin olevansa jotain muuta kuin elämänsä sivuraiteelle unohtunut tulevaisuuden lupaus. ”Olin näyttänyt itselleni ja muille.”

Jäin miettimään, että jos pitkälle retkelle lähtemisen motiivina on saada tarkoitus olemiselleen, ja jos sen saa, onko paluu kestämätön äkkipysäys? Jos olemisen tarkoitukseksi osoittautuu selviytyminen, (dramaattisimmissa tapauksissa jopa elossa säilyminen), näyttäminen itselleen ja muille tai sankaritunteen saavuttaminen, toimiiko se tarkoituksena retken jälkeisessä elämässä? Aika monen pitkänmatkanretkeilijän on lähdettävä reissuun yhä uudestaan.

Extrat eli loppukevennys 

Mukavuudenhaluisena ihmisenä kaipasin Neljä retkeä läpi Suomen -kirjaan karttaa, josta näppärästi olisi voinut vilkaista, missä kirjoittaja kulloinkin rehki. Ei tosin ollut suuri vaiva seurata matkoja maantiekartaltakaan, jos unohdetaan yli-innokas lukuseura. Kissat jaksavat kerta toisensa jälkeen riehaantua suurten papereiden kääntelystä, olipa paperi sitten karttalakana tai aamuinen sanomalehti.

 
– Ja mähän näytän, miten
mennään Suomi päästä päähän!
Ei voi olla niin vaikeeta.


– Mullon aavistus, ett toi 
Henkilökohtanen
Tölkinavaaja aikoo
retkelle ilman mua…

Niin aionkin, kissaseni, niin aionkin.

This entry was posted in kirjat. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s