Jouluhempeilyä, kohteena Tampere


Tampereen ydinkeskustaa joulupäivänä.

Kissanhoitotyö laajeni jouluksi kodin ulkopuolelle, ja kävelin joulupäivänä hoitopaikkaan kaupungin keskustan läpi. Ihmisten ja liikenteen hyörinä oli poissa.

Varikset kokoontuivat hiljentyneiden rakennustyömaiden reunamille kuin harmaatakkinen veljeskunta, Ratinan suvannon pienessä sulassa ui isokoskelopari. Pulut pakkautuivat kylmässä lähelle toisiaan.

Kalvakka aurinko häilyi harmaiden pilvimuhkuroiden takana. Huurre peitti puut ja patsaat karkeana kuorrutuksena. Koirat ulkoilivat narujensa päässä takki päällä.

Iski hellämielisyys. Tässä kaupungissa on paljon sellaista, mistä pidän tumput suorina, ja muutama muita tärkeämpi paikka.


Tammerkoski ja Koskipuisto. Poppelin latvassa
istui aikoinaan elämäni ensimmäinen merimetso.


Muisto: meloimme kajakeilla Ratinan suvannossa
Varalan
urheiluopiston melontakurssilla.

Kalevankankaan hautausmaa

Pikkulintuja, vanhoja puita, elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa maakotka. Viiden laulujoutsenen ylilento eräänä marraskuisena aamuna, kun edessä oli tiukka päivä. Vitivalkeat linnut räntäisessä harmaudessa lensivät ylitseni matalalta, erotin niiden mustat räpylät ja nokan värit. Ylilento valoi selittämätöntä luottamusta: tämänkin päivän hommat hoidetaan kotiin.


Kalevankankaalla on runsaasti puita,
pikkulintuja, oravia ja rusakoita.

Kun on tehtävä isoja ratkaisuja, viritän suhteellisuudentajuni Kalevankankaalla, jos se ei muualla onnistu. Vainajien mailla palautuu ymmärrys siitä, että on vain tämä elämä tässä. Kun kävelee ihmisen maallisella loppusijoituspaikalla, vahvistuu vimma vetää täysillä niin kauan kuin elämää riittää, loppuun asti.

Kalevankankaaseen liittyy myös se eräs kesäinen aamuyö, kun kävelimme vierailulla olleen ystävän kanssa baarista kotiin hautausmaan läpi – ylimaallinen vehreys ja lempeä hämärä, puissa tuoreet lehdet, lintujen hajanainen visertely ennen aamuyön konserttia. Hilpeä ja hyvä olo.

Kalevankankaan vieressä on osin niittymäinen Karjalanpuisto. Sen annetaan olla ”luonnontilassa”, kunnes puntarpää – tai sitä kovasti muistuttava heinä – on heilimöinyt. Sen jälkeen niitty niitetään; mikä tuoksu! Linnuista punakylkirastaan näin ensi kertaa elämässäni Karjalanpuistossa.

Kaupin kansanpuisto

Kun vuosia sitten pääsin Kauppiin ensimmäisen kerran, ihastuin vanhoihin kuusiin ja Näsijärven rantakallioihin. Kauppi merkitsee lenkkimaastoa joka säässä kaikkina vuodenaikoina, mutta paljon muutakin.

Olen viettänyt eri puolilla Kauppia tuntikausia kertaillen ja kartuttaen kasvitietoutta, tutkinut kirja kourassa sammalia ja jäkäliä, päntännyt lajikokeeseen ja kerännyt sieniä. Kaupinojan saunatien pientareella kasvaa kiitettävästi putkikasveja, joita opettelin erottamaan toisistaan. Pari kertaa olen tehnyt Kauppiin muutaman kilometrin pituisen suunnistusradan rasteineen: loistava tapa tutustua maastoon.

Kuumimpina kesäpäivinä kokoan kynät, kirjat, paperit, eväät ja termospullon reppuun ja siirrän toimistoni rantaan. Siellä on tietty laakea kivi, jonka tuntumaan pääsee polkupyörällä ja jota tuuheahko koivu varjostaa.

Kaupissa kuulen usein myös kevään ensimmäiset mustarastaat, niin viime keväänäkin. Kun rantatoimistossa nostaa katseensa papereista, voi tarkkailla vesilintujen elämää. 

Ahlmanin ammattiopisto

Kävellessäni syksyllä 2006 ensimmäisen kerran kohti päärakennusta peltojen ja metsätilkun välistä, nenään leijaili navetan, lehmien ja hevosten haju. Vuohet seurasivat ilmeettöminä menoani. Tiesin heti, että tie, jota kävelen, ei vie vain Ahlmanille, vaan myös jonnekin aivan muualle.

Vuodet, joina sain erä- ja luonto-oppaan koulutuksen, muuttivat elämäni suunnan. Ahlman laittoi silmilleni uudet lasit ja pukkasi sen kynnyksen yli, jolle olin jo kivunnut tenttiessäni Yrjö Hailan teoksia ympäristöpolitiikan opinnoissa. Eräässä kirjassaan Haila pohti, mitä luonto on ja missä se on. Hailan ajatukset jäivät itämään, Ahlman kasteli ne.

Olen kulkenut luonnossa melkein imeväisestä asti. Ahlmanin aikana kuitenkin rakastuin luontoon, retkeilyyn ja ulkoilmaan. Rakastuin erätaitoihin, luontotietouteen ja selviytymisen kokemuksiin. Ja mikä tärkeintä: aloin katsoa ympäristöjä uudella tavalla. En opetellut tätä uutta tapaa, vaan se puhkesi itsestään.

Kun aiemmin näin kaupungissa sementtiä ja asvalttia, kerrostaloja, teitä ja katuja, näenkin nyt niiden lomassa kasvavat puut, pensaat, kukat, heinät ja sienet; näen naakkojen, varpusten, sinitiaisten, lokkien ja muiden lintujen elinympäristöjä, näen oravat ja rusakot, hiiret, siilit ja rotat, mehiläiset, ampiaiset, kovakuoriaiset, madot ja perhoset. Näen luonnon.

Kuulen – silloin kun liikennemelulta kuulen – lintujen laulun, jopa pöllön huhuilun ja haukan kiikityksen metsärinteessä kotikatuni vieressä. Huippukokemus tietenkin oli viimekesäinen tervapääskyn pesintä parvekkeen kattokolossa.

Kuu ja tähtitaivas loistavat myös kaupunkien yllä, ilmakehän ilmiöt koskettavat yhtä lailla kaupunkeja kuin erämaita. Sade kastelee ja tuuli kuivaa niin kerrostalot kuin kelohongat.

Pikkujärvet

Aivan keskustan tuntumassa on Iidesjärvi linnustoineen. Järven itäpäässä on lintutornikin. Viljelypalstani on niin lähellä Iidesjärveä, että kasteluveden voi hakea järvestä.

Kaukajärvestä pidän siksi, että siellä pesii kuikkia. Niitä näkee helposti, ja niiden huuto on yhtä vaikuttava päivänvalossa kaupungissa kuin öisellä erämaajärvellä. Kaukajärven rannassa, ei kovin kaukana Haiharasta, on lehtipuiden oksiston alla satumaisen kaunis kortteikko. Ja Hervannan Suolijärven rantametsässä kasvaa pussikämmekkä.

This entry was posted in luonto, talvimeininki. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s