Jaettu ateria Repovedellä

Ahven on mehevää ja juuri sopivan suolaista. Kun saavuimme veljenpoikani kanssa Tukkiniemen ohitse Lojukoskelle, nuotion loimussa istuskeli kaksi maastopukuista miestä. Nyt toinen on kypsentänyt meille ahvenen ja maistelee itse siikaa, pitää kuulemma antaa vielä kypsyä. Tarjoamme vaihtariksi keksejä ja ruisvoileipiä.

Tilanne on ainutlaatuinen. Vieraat ihmiset kohtaavat kaukana metsässä ja jakavat tulen ääressä aterian, ajatuksia ja kokemuksia, hiljaisuuttakin. Näin käy harvoin, minulle ensimmäisen kerran elämässäni.

Useimmat kohtaamiset ovat nopeasti unohtuvia ohituksia parin ystävällisen sanan, eleen tai ilmeen ryydittäminä. Sitten äkkiä tapaakin ihmisiä, joiden kanssa eväiden jakaminen on luonnollisinta maailmassa ja joiden seurassa tuntuu siltä kuin olisi istunut yhteisen nuotion lämmössä ennenkin.

Pidän siitä, kun sattumalta retkillä kohdatuista ihmisistä näkee sanoittakin, että he ovat itselleen tärkeässä ympäristössä, ja kun jotenkin tietää, että he näkevät minut/meidät samalla tavalla. On vapauttavaa, kun ei tarvitse selittää mitään. Yhteyden ja keskinäisen kunnioituksen syntymiseen riittää, että juuri nyt ollaan samassa paikassa samasta syystä, luonnossa olemisen välttämättömyydestä.

Toinen miehistä kertoo viettävänsä metsässä pari kuukautta vuodesta. Tällä erää he ovat yöpyneet Repovedellä edellisen yön, edessä on vielä yksi. Kalastelevat, istuvat tulilla, siemailevat hissuksiin oluen tai pari, nauttivat ulkoilmaelämästä. Tukeva määrä polttopuuta soutuveneessä kielii heidän kulkevan kansallispuistossa omia reittejään.

Juttelemme kalastuksesta, metsästyksestä ja linnuista. Nuorempi mies kertoo rusakosta, joka nukkuu yöt hänen kanoottinsa alla. Vanhempi oli nähnyt tulomatkalla kaksi ukkometsoa, me taas yhytimme Terrilammella kanalintuparven, jota emme ehtineet tunnistaa. Teeriä, miehet arvelevat. On alkanut sataa lunta. Nuotio sihahtelee, mutta saa eloa kuivista puista.

Kun pakkaamme reppumme ja nousemme jatkamaan taivallusta kohti Tervajärven parkkipaikkaa, nuotiomiehet antavat mukaamme vielä yhden reilunkokoisen ahvenen, putsatun, merisuolalla suolatun, viimeisensä.

Emme tiedä, keiden kanssa jaoimme aterian, eivätkä he tiedä, keitä me olimme. Aavistuksia on. Ihminenhän kertoo itsestään silloinkin, kun ei koe kertovansa.

* * *
Kuva on kansallispuiston Tervajärven-sisääntulon rannasta. Lojukoskelle pääsee oikealle lähtevää, järven itäistä sivua myötäilevää polkua pitkin. Matkaa kertyy pari kolme kilometriä oman mutkittelun mukaan.

Lisää kuvia Retkikertomuksia 2010 -sivun alasivulla Repovesi 6.11.2010.

This entry was posted in ihmiset, luonto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s