Leffanurkka: Into the Wild x 2

Flunssan pyörteissä tuli pidettyä leffailta. Katsoin pitkästä aikaa uudelleen Sean Pennin ohjaaman ja käsikirjoittaman elokuvan Into the Wild (2007). Suomessa elokuva sai nimen Erämaan armoille.

Elokuva perustuu toimittaja Jon Krakauerin kirjaan, jossa hän kokoaa vihjeistä ja faktoista kertomuksen Christopher McCandlessin (1968 – 1992) päätymisestä Alaskan erämaahan kuolemaan. McCandlessin sisko ja vanhemmat auttoivat elokuvan tekemisessä.

Ensimmäinen kierros:
Luonto voittaa aina

Ensimmäisellä kerralla katsoin elokuvan erä- ja luonto-oppaan ja ylimalkaan luonnossa kulkijan silmin. Eläydyin tilanteisiin ja olosuhteisiin. Jaoin päähenkilön kanssa luonnossa olemista fyysisenä kokemuksena. Putosin, kaaduin, syöksyin, kompuroin, kiipesin, kastuin, palelin, hikosin, hengästyin, lepäsin.

Tarkkailin ja mietin käytännön järjestelyjä. Miten paljon luonnosta saa ruokaa eri vuodenaikoina ja millä keinoilla? Kuinka sen saa säilötyksi ja kypsennetyksi? Miksei McCandless kalasta enempää? Mitä lintuja hän ampui, ja syökö hän tuossa jänistä vai oravaa?

Havainnoin McCandlessin varustautumista. Miten pitkään aseen panokset riittävät, ja kuinka monta viikkoa hän pystyy sytyttämään tulen ja pitämään itsensä kuivana ja lämpimänä? Miten itse kuivattaisin märät varusteet oloissa, joissa McCandless eli? Hänhän oli löytänyt asumuksekseen linja-auton raadon keskeltä ei mitään.

Ensimmäisellä kierroksella Into the Wild oli kuin opetuselokuva, jonka sanoma on, että luonto voittaa aina ja siellä pitää tietää, mitä tekee. Siinä auttaa järjen säilyttäminen kirkkaana. Saa pelätä, ja on tervettäkin pelätä, mutta pelko pitää hallita.

McCandlessiin oli tehnyt vaikutuksen ajatus, ettei ole tärkeää olla vahva, vaan tuntea itsensä vahvaksi. Hänen vahvuuden tunteensa särkyi sillä hetkellä, kun hän ymmärsi olevansa erämaassa vailla mahdollisuutta palata ihmisten ilmoille. Oman elämän hallinta, joka siihenkin asti oli ehkä ollut illuusiota ja hyvää tuuria, vaihtui paniikkiin, kuolemanpelkoon ja yksinäisyyteen.

Toinen kierros:
Ohjaaja opettaa

Toisella katsomiskerralla näin Christopher McCandlessin “äärimmäistä vapautta” etsivänä nuorena miehenä, joka koulusta valmistuttuaan tarkoituksella katoaa perheeltään. Hän haluaa vapautua yhteiskunnan kontrollista sekä valheiden ja perheväkivallan ryydittämästä lapsuudestaan. Tie vie kohti pohjoista, unelmien täyttymyksenä siintävät Alaskan erämaat.

Tien päältä hän pestautuu toisinaan töihin saadakseen rahaa varusteisiin. Hän tapaa erilaisia ihmisiä ja kuuntelee monenlaisia tarinoita. Ihmiset kiintyvät häneen, osoittavat ystävyyttä ja rakkautta, jotka hän empaattisesti väistää. On jatkettava matkaa.

Elämä Alaskan erämaassa ei alkuhuuman jälkeen tarjoakaan äärimmäistä vapautta, vaan äärimmäistä yksinäisyyttä. Kaiken kukkuraksi McCandlessin vapauden kehdoksi nostama erämaa loukuttaa hänet. Paluu ihmisten ilmoille jää yritykseksi, koska joki, joka hänen pitäisi ylittää, ei ole enää ylitettävissä.

On palattava leiriin, josta tulee heikentyvän ja sairaan McCandlessin vankila. Alkaa kuolemaan johtava nälkiintyminen. Loppusuoralla hän raapustaa viimeisillä voimillaan muistiinpanon: Happiness only real when shared. Vai niin, tämäkin on siis opetuselokuva.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Sean Penn opettaa, että ihmisten kiintymystä, ystävyyttä ja rakkautta ei kannata ohittaa, vaan siihen voi rauhassa jäädä vastaamaan. Ohittaminen ja toistuvat hyvästit ovat tie, jolla yksinäisyyden demonit kävelevät vastaan. Että vapaus – mitä se onkaan – ei korvaa sitä, mitä ihmissuhteilla ja vuorovaikutuksella on tarjottavana. Että vapaus tulee anteeksi antamisesta. Että ilo ja onni tulevat tosiksi vasta, kun ne jakaa tois(t)en kanssa. 

Olen suurin piirtein samaa mieltä, mutta niskavillani pörhistyivät elokuvan saarnaavasta ja alleviivaavasta tyylistä. Elokuva tarjoilee sanomansa valmiiksi pureskeltuina kliseinä jättämättä katsojalle tilaa omiin oivalluksiin. Toisella kierroksella Into the Wild jää keljuttavaksi aforismikokoelmaksi. Sitä paitsi lopun kuolinkamppailu on turhan pitkä ja liikuttavan sijasta vaivaannuttava.

 Rohkeutta on… niin mikä?

Väitän, että Jon Krakauer ja Sean Penn kiinnostuivat Chris McCandlessin tarinasta, koska hän kuoli vapautta etsiessään erämaassa. Metsästäjät löysivät vainajan bussinrähjästä. Entä jos McCandless olisi onnistunut ylittämään villin joen ja palaamaan ihmisten pariin?

Luultavasti hän olisi kirjoittanut kokemuksistaan kirjan, kuten monet muutkin seikkailijat vuorikiipeilijöistä (jollainen muuten myös Krakauer on) yksinpurjehtijoihin ja naparetkeläisiin ovat tehneet. Siinä, että he ovat palanneet kirjoittamaan kirjansa, on ollut osansa taidoilla ja osaamisella, mutta myös hyvällä tuurilla.

Olen seikkailukertomusten – joiden ystäviin ja suurkuluttajiin kuulun – myötä alkanut pohtia, mikä on todellista rohkeutta. Mikä on rohkean lähtemisen ja karkuun lähtemisen ero? Entäpä jos todellista rohkeutta ja seikkailumieltä onkin arjen kestäminen joskus rasittavine ihmissuhteineen, pöljine sääntöineen ja hölmöine käytäntöineen?

Lähteminen erämaiden, merten, vuorten, napamantereiden ja ylimalkaan luonnon armoille voi olla rohkeaa, mutta niin voi olla myös jääminen siihen, missä on. Löytöretkeilijät olivat rohkeita. He etsivät tietoa tuntemattomasta. Myös jäämisestä voi tulla löytöretki. Tarkoittaahan se tietoisena valintana usein tosiasioiden kohtaamista ja tunnustamista. Siinä voi olla paljon uutta.

This entry was posted in ihmiset, luonto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s