Bonjour, limanuljaska, oh dear!

Aina ei aamulla metsään lähtiessä tiedä, mitä päivä tuo, vaikka olisi kuinka selvät sävelet. Menen tuonne, teen sitä ja sitä, palaan kotiin. Eilinen on hyvä esimerkki yllätyksellisestä päivästä.

I

Sen piti olla opastuksen valmistelua Helvetinjärven luontopolulla. Ja olikin – aikansa. Mutta minkäs teet, jos metsä notkuu sieniä ja mukana sattuu olemaan jotain, mihin niitä voi kerätä.

Päänsisäinen höpinä on silloin tätä:
– Tämän puron kohdalla voisinkin puhua vesipäästäisistä ja vanamosta, kun tuossa näkyy lehtiäkin: Vanamoa kutsutaan myös hiirenkelloksi, koska… Ei mutta limanuljaska! Niin siis hiirenkello… Kyllä tuo täytyy poimia talteen!

Tai tätä:
– Tässä taidan kiinnittää asiakkaiden huomion noihin käkkyrämäntyihin: Eivätkö olekin tutun oloisia? Tällä kalliolla Gallen-Kallela maalas-… Ooh, männynpunikkitatti! Siis maalasi… ööö… maalasi… Kyllä tuo täytyy poimia talteen!

Sienestykseksihän se sitten lopulta lipsahti. Sain työtkin tehtyä, mutta itsekuria se kyllä vaati. Erityisesti ilahduin, kun sain Kankimäen parkkipaikan kioskinomistajan kanssa sovittua, että hän voi tulla muutaman viikon päästä avaamaan kioskin ja kodan asiakkailleni, vaikka kioskikausi on silloin ohitse. 

                                                         II

Reitti parkkipaikalta päivätuvalle on kuin muurahaispolku ruuhka-aikaan. Kiskon polun vierustalta sormet mustina ja nenä punaisena limanuljaskoja, kun ohitseni viipottaa muiden kulkijoiden ohella parikymmentä ranskalaispoikaa jonossa, metsäetiketin mukaisesti kohteliaina. Kansalaisvastuuni tuntien luon Suomi-kuvaa ottamalla ohimarssin vastaan limanuljaska vasemmassa kourassa, oikeassa neulasten roskaama muovikassi. Bonjour!

III

Pakenin Helvetinkolun vilskettä Seitsemiseen, missä olikin hiljaisempaa. Suon laidalla huomasin kuitenkin keskustelevani englanniksi umbrellalla varustautuneen harmaatukkaisen gentlemannin kanssa – ei, en katsonut, oliko hänellä myös kalossit – eikä meistä kumpikaan tiennyt, mikä kehnäsieni on englanniksi. 

Gentleman katsoi sientä huolestuneesti, joten sanoin, että en aio syödä sitä – vaikka oikeasti aioinkin –  no worries. Perhana, aussisanonta, oh dear! Kiinnittämättä huomiota tyylirikokseen gentleman vastasi sienissä olevan haasteellisinta, ettei niiden nimen pelkkä tietäminen riitä, vaan lisäksi siitä pitää olla varma. Jotenkin sekä tajusin että en tajunnut. Oivalsin, miltä siskoni koirasta tuntuu suurimman osan ajasta. 

Yritin muotoilla vaihtariksi jotain edes auttavasti nokkelaa, kun gentleman  jo häipyi sateenvarjoineen tihkusateeseen, goodbye, have a nice day. Miten epätodellinen kohtaaminen  – miespuolinen Mary Poppins laskeutui sateenvarjoineen eteeni sieltä, mistä maija poppaset nyt laskeutuvat, ja palasi tuulen mukana sinne, mistä tulikin?

 IV

Kun sataa, sataa kaatamalla. Ranskalais- ja brittikohtaamista seurasi pitkä lintukeskustelu kankaanpääläisen avioparin kanssa, etenkin rouvan.

Päivän aiemmissa tilanteissa fiilis oli syntynyt niiden odottamattomuudesta ja koomisista piirteistä. Nyt epätodellisuuden kokemus syntyi siitä, että tajusimme keskustelukumppanin kanssa toisiamme välittömästi, hakematta, selittämättä. Kuin toisen sanat olisivat imeytyneet suoraan omaan verenkiertoon.

Kumpikin näki heti, että toinen ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun lintua katsellessa aika ja paikka lakkaavat olemasta – miten maailma muuttuu noina hetkinä. Tai miltä tuntuu harras ilo, jonka kehrääjän äänen kuuleminen synnyttää. Tai miten kiintynyt voi olla lempilintuihinsa, hän metsähanheen ja riekkoon, minä kaakkuriin ja pöllöihin. Saatoimme luottaa, että närhi, jota katselimme vuorotellen hänen kiikarillaan, oli molemmista arvokas ja kaunis. 

Kun kerroin unelmoivani amerikanjääkuikan näkemisestä, hän tajusi. Näin, että tajusi. Ja minä tajusin hänen riemukkuutensa, kun hän kertoi vihdoinkin tänä kesänä nähneensä avosetin. Hän sanoi: “Älä ikinä ajattele, ettet näe jotakin lintua, jonka haluat nähdä. Kyllä sinä näet. Hanki linnusta mahdollisimman paljon tietoa etukäteen. Näin ne sekunnit, joiden ajan saat sitä katsoa, kestävät kauemmin.”

Me emme arvioineet toisiamme emmekä toistemme kokemuksia ja tietoja, niiden pätevyyttä ja merkitystä. Me jaoimme.

Sitten läksin pois. Jäi arvoitukseksi, keitä juttukumppanini olivat tai tapaammeko koskaan. He eivät tiedä minusta muuta kuin että rakastan luontoa ja lintuja. Sitä ei tarvinnut edes sanoa, enkä olisi erikseen sanonutkaan.  Ei sellaista sanomalla sanota, siinä sanoilla ei ole painoa. Toiminnalla on, olemisella on.

Ennen poistumistani vaihdoimme kokemuksia siitä, mihin kannattaa mennä, jos haluaa nähdä tiettyjä lajeja. Keskustelukumppanini tunsi paljon ulkomaisia kohteita, itse pystyin ehdottamaan hänelle ja hänen miehelleen uusia kotimaan kohteita. Hän kannusti reissamaan toukokuussa Viroon ja Latviaan, Virossa etenkin Osmussaareen (www.maaturism.ee/index.php?id=osmussaar-fin). Taidanpa mennä. Uskon, että menen.

This entry was posted in ihmiset, linnut, luonto. Bookmark the permalink.

4 Responses to Bonjour, limanuljaska, oh dear!

  1. Marja says:

    Ihania kohtaamisia, sienten sekä ihmisten kanssa! Sinua se ei sade kaada vaikka tuulet kuin heittelis. I know you by heart, you know.

  2. Kaisu says:

    Tosi kiva merkintä.🙂 Lisää tämmöst. Ja joo, noin Nekku varmaan asiat kokee enimmän osan ajasta.😀

    • Tuula says:

      Kiitos. Hmm… pitää sit varmaan elää semmosta elämää että voi pitää tämmöstä merkintälinjaa😉 Nekku on aina kovasti mukana kaikessa, siitä näkee, että se yrittää paljon, muttei sorru ylitulkintoihin, pikemminkin se on sellainen kokeileva tulkitsija. Terveisiä vaan.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s