Ikiaikainen alkulintu

Kaakkurin silmä luppaa, aurinko lämmittää, lampi on vuoroin tyyni, vuoroin pienellä aallokolla. Lintu pysyttelee lähellä lajikumppaniaan.

Välillä linnut sukivat höyhennystään, mutta enimmäkseen ne torkkuvat tai nukkuvat kaula selkää vasten taivutettuna niin, että niskapuolen valkoinen raidoitus näkyy selvästi. Minusta kaksikko ei ole moksiskaan, mutta havahtuu pikkulinnun varoitusääneen.

Auringon lämpö nostaa suosta väkevää, aromikasta tuoksua. Aika on pysähtynyt, mikä onkin vain kohtuullista näin vähän evoluutiossa muuttuneen linnun läsnäollessa.

Kävin lammella ensimmäisen kerran vuosi sitten. Silloin paikalla oli emo ja kaksi harmaata karvamoppia muistuttavaa poikasta. En ollut koskaan nähnyt kaakkureita niin läheltä. Linnut lumosivat minut täysin. Niiden ikiaikaisuus ja alkulinnun olemus liikuttivat kuin pyhä hetki. Poistuin pala kurkussa. Nyt luotan, että tapaan kaakkurit ensi kesänäkin.

Mutta…

Ilo siitä, että kaakkurit olivat paikalla ja pystyin tarkastelemaan niitä niin pitkään kuin halusin, oli syvä. Muuten reissu kuitenkin herätti enemmän ihmettelyä kuin täyttymyksiä.

Aikaisemmin en tuntenut lintujen kuvaamiseen laimeatakaan tarvetta. Staijaaminen, piirtäminen ja muistiinpanojen tekeminen olivat kylliksi. Olin suorastaan päättänyt, etten edes yritä lintujen kuvaamista; siihen koukkuun en haluaisi. Sitä paitsi muut tekevät sen paremmin, ja niin on hyvä.

Tänään kuitenkin otin muistiinpano- ja piirustusvälineiden lisäksi mukaan kameran. Kun lähestyin lampea, jännitin kuin mikäkin metsästäjä, saisinko kaakkurit kuvatuksi. Kuin se ei olisi riittänyt, aloin vieläpä suunnitella, millaista optiikkaa tarvitsisin lintukuvausta varten.

Näky, jossa rahtaan kiikaria, kaukoputkea, jalustaa ja kameraa pitkin poikin lintumaita, tuntui ja tuntuu rasittavalta. Kuitenkin tunnen luissani, että sille polulle on vain muutama askel. Mitä muistiinpanovihkon ja kameran välissä on tapahtunut? Toistaiseksi ei hajuakaan.

Toiseksi tajusin kaakkurilammen äärellä, että tämän kesän aikana olen saanut saman osuman kuin monet muutkin luontokulkurit – lähtemisen pakon. Kun tunne tulee, on tehtävä lintu-, metsä- ja luontokierroksensa. Mistä lähtemisen tarve syntyy? En osaa vastata. En myöskään ole vielä joutunut käytännössä kokeilemaan, millaiset asiat tai tilanteet estäisivät lähtemästä.

This entry was posted in linnut. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s