Koskelolla akilleenkantapäähän

Akilleenkantapääni on tohjona. Siihen osui koskelonpoikanen.

On viime sunnuntain aamupäivä. Istun kalliolla Näsijärven rannalla. Emokoskelo kalastelee kahden poikasen kanssa. Ne ajavat sinttiparvia ja sukeltelevat kalojen perään. Saalistakin näkyy tulevan. Välillä kolmikko ui kaikessa rauhassa, mutta tähyilee kaloja painamalla pään pinnan alle.

Palaan kalliolle maanantai-iltana. Näen vain yhden koskelonpoikasen. Se piipittää läpitunkevasti ja ui rantaviivan suuntaisesti noin viidenkymmenen metrin matkaa edestakaisin. Välillä se juoksee pikku räpylöillään veden pintaa pitkin, siiventyngät räpsyttävät vimmatusti. Se on hätääntynyt, eksyksissä. Kaksi sorsaa lentää poikasen yli ja laskeutuu vähän matkan päähän. Poikanen säntää sorsien lähelle, mutta huomaa erehtyneensä.

Hätäännys tarttuu. Missä poikasen emo ja sisarus ovat? Onko eiliselle kolmikolle tapahtunut jotain, ja vain tämä yksi on selvinnyt? Tekisi mieli tyhjentää rantaviiva ihmisistä ja koirista, huutaa kaikille, että annetaan emolle ja poikaselle mahdollisuus löytää toisensa.

Mietin tyypillisen ihmisen ajatuksen: ”Kenelle voin soittaa, mistä voin kysyä apua ja neuvoa?” Mutta oikeasti, mitä voin tehdä? Emosta ei ole aavistustakaan, en voi yhdistää perhettä. Eilen näin, että poikanen sai kalastusharjoitusta, ehkä se osaa etsiä murua kupuunsa, mutta valtavan suojaton se on. Se mahtuisi kourieni muodostamaan poteroon. Entä jos tulen huomenna uudestaan, ostan torilta mukaan pientä muikkua, ehkä saan sen syömään?

Miksi on niin vaikea suostua siihen, että luonto hoitaa, luonnossa nyt vain tapahtuu kaikenlaista? Tiedän, että puuttumalla luonnossa yksittäisten eläinten tilanteisiin ihminen aiheuttaa niille usein enemmän pahaa kuin hyvää; ihminen ei aina osaa tulkita tilanteita eläimen kannalta oikein. Miksi kuitenkin enemmän kuin mitään muuta tekee mieli jäädä poikasen luokse ja luvata suojella sitä kaikelta pahalta? 

Ihmislapselle voi sanoa, että älä hätäile, kyllä me sun äiti tai isä löydetään. Voi selittää, voi kääntää huomion pois ahdistavasta asiasta. Voi pitää kädestä, ottaa syliin. Eläimelle ei voi selittää, ei luvata, ei perustella. Kosketus voi tappaa sen. Eläin menee suoraan sydämeen kaikkien konstien, sanojen ja muurien läpi. Ehkä villi eläin osuu siihen, mikä minussakin on eläintä pelkistetyimmillään. Siinä kohdassa ei ole sanoja, vain toimintaa.

Tulee  tiistai. En pääse kalliolle, työmatka vie koko päivän. Keskustelen monta tuntia asiallisesti vammaisten ihmisten asumispalveluista, mutta heti, kun keskittymiseni herpaantuu, koskelonpoikanen piipityksineen palaa mieleen. Vihdoin keskiviikkoiltana olen tutulla kalliolla. Odotan. Olen päättänyt odottaa niin kauan, että saan vastauksen koskelonpoikasen kohtaloon. Mitään ei tapahdu.

Äkkään rantavedessä sulkia ja höyheniä. En osaa määrittää lintua näin irrallisista vihjeistä. Osa haituvista ei ole pikkusormen kynttä suurempia, osa sulista näyttää täysikasvuisen linnun sulilta. Ne ovat vaaleita, kärkeä koristaa muutama toffeenruskea poikkikuvio, höyhenet ovat valkoisia tai vaaleita. Niitä on kymmenittäin. Koskelossa on paljon vaaleaa, mutta toisaalta tummia sulkia ei näy, ja niitäkin kai pitäisi olla, jos kysymyksessä olisi koskelo. 

Tiedän koskeloiden lymypaikat, ja käyn vielä rantaviivan kivilouhikkoa läpi hyppimällä kiveltä kivelle. Mutta en löydä mitään, mikä kertoisi koskelokolmikon tarinan tai antaisi edes johtolankoja.

This entry was posted in ihmiset, linnut, luonto. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s