”Niin mutta miltä se tuntuu?”

Vaikeimpia kysymyksiä ovat ne, joihin vastatakseen pitäisi sanallistaa tunteita. Miltä jokin tuntuu tai mitkä tunteet saavat tekemään sitä, mitä tekee? Tällaisena sateisena päivänä voisin yrittää. Aloitan staijaamisesta, lintujen tarkkailusta samoilla sijoilla jopa useita tunteja. Itse staijaan eniten syksyllä kahlaajamuuton aikoihin Yyterin lietteillä Porissa – kuten moni muukin. Mutta mitä järkeä?

Eipä kai järkeä paljonkaan, ellei kanavoi harrastustaan lintututkimuksen hyödyksi – ja tieteen auttamisessa voi olla motiivina paljon tunnettakin. Itselleni staijaaminen, kuten muukin luonnon tarkkailu, on irtiolon, vapauden ja läsnäolon samanaikaista kokemista. Nämä tunteet voi kokea yksin tai yhdessä, mutta kun seison tuulessa suhisevassa kaislikossa kaukoputkineni kahlaajien kipittäessä liejukolla, olen juuri siinä paikassa ja hetkessä. On kuin en olisi lähtenyt mistään eikä minun koskaan tarvitsisi palata mihinkään.

Ja sitten ovat tietenkin itse linnut. Pyörryttää ajatella, mihin valtavaan urakkaan ryhtyäkseen nuo tarkkailemani siivekkäät tuossa ruokailevat ja lepäilevät: osa lentää Keski-Eurooppaan ja Välimerelle, mutta jotkut nousevat ilmaan päätyäkseen Afrikkaan asti. Syysmuuttajien tarkkailu on myös hyvästijättöä, mutta toiveikasta. Kunkin vuoden viimeiset havainnot jostakin lajista ovat viimeisiä vain sinä vuonna; muutamien kuukausien päästä saa jo kirjoittaa havaintovihkoon palaajien nimiä ja päivämääriä.

Lintujen, nisäkkäiden ja kasvien kauneus säväyttää, tekee sanoiksi pukemattomasta kunnioituksesta hartaaksi. Katsoessani eläimiä ja kasveja olen jatkuvan ihmetyksen ja ihailun vallassa. Eläinten kauneutta voi vain hiljaa katsoa. Kun kettu tulee vastaan metsäpolulla tai ilveksenpojat odottavat puussa, että painuisinpa jo suolle, olen haltioissani. Eläinten kohtaaminen tuntuu etuoikeudelta. Se on hetki, jonka tahtoisi pysäyttää.  Poistun metsästä aina vähän pala kurkussa.

Haltioitumisen tunne on nimenomaan luontotunne. Muistan yhä, kun pienenä näin ensimmäisen ketoneilikan, kissankäpälän ja kihokin, sudenmarjasta puhumattakaan. Simpukoita ja rantojen pohjakiviä olisin jaksanut tutkiskella loputtomasti. Kun tätini näytti Kymijoen varrella ravunsakset, olin haltioitunutta ihmetystä päästä varpaisiin. Enkä osannut vielä edes lukea, kun kahlasin eläin-, kala- ja kasvikirjoja läpi. Kuvat vetivät puoleensa uudestaan ja uudestaan.

Luonto myös paikkaa, kursii kasaan rikki mennyttä. Kun olen pettynyt ja turhautunut itseeni, menen katselemaan lintuemoja (jos vuodenaika on sopiva), jotka osaavat hautoa, suojella ja ruokkia poikasensa sekä opettaa niille selviytymisen taitoja – ihan luontojaan, ilman kursseja, kouluja, tutkintoja, sopimuksia ja kehittäviä keskusteluja. Luonnon osaamisen ja täydellisyyden äärellä ei enää ota omia puutteitaan ja pään seinään hakkaamista niin vakavasti. Tulee osaksi luontoa ja tuntee riittävänsä sellaisena kuin on. 

Luonnossa herää myös surua, vihaa ja raivoa, ihmisen takia. Olen nähnyt aivan liikaa huvin vuoksi metsiin, rannoille ja saariin ammuttuja lintuja ja kettuja. Järvissä on paljon veteen hylättyjä pyydyksiä, joihin on kuollut kaloja, piisameja ja sukeltavia lintuja. Tappamisesta puuttuu kaikki kunnioitus, kaikki välittäminen, kaikki huolenpito ja arvostus, ja tapettujen eläinten löytäminen saa pääni kohisemaan primitiivisestä kiukusta. Vaikka mielelläni toitotan humaanin lähimmäisenrakkauden puolesta, noina hetkinä en itse voisi siitä kauempana olla.

Mutta takaisin luontoon ja läsnäolon kokemiseen, hetkessä elämiseen, vapauteen ja irralleen pääsemiseen. Olen parin viime vuoden aikana huomannut, että luonnon virittämä valmius läsnäoloon ja nykyhetkisyyteen ovat siirtyneet myös muuhun elämään, etenkin ihmisten kanssa olemiseen. Luonnon vakiintuminen osaksi arkea on saanut yhä vakuuttuneemmaksi, että mitä tahansa ihminen elämässään tekee, kaikki liittyy ja vaikuttaa kaikkeen. Elämässä ei ole erillisiä saarekkeita, vaan niiden välillä on siltoja.

This entry was posted in ihmiset, linnut, luonto. Bookmark the permalink.

2 Responses to ”Niin mutta miltä se tuntuu?”

  1. talvicamino says:

    Kenen kanssa katselit lapsena ketoneilikoita, kissankäpäliä, kihokkeja ja sudenmarjoja? Muistan, että lapsuuden ihmisistä oli hyvin tärkeää neuvoa ja opastaa, että kangasvuokkoja ja kieloja ei saanut poimia tai että kihokki on harvinainen. En kyllä muista, kuka näitä neuvoi – ehkä kaikki.

    • harnakka says:

      Äidin kanssa. Hän oli hyvin kiinnostunut kasveista ja keräsi aikoinaan koulussa kesälomien aikana kasveja. En muista paljonko, mutta niistä piti opetella myös latinankieliset nimet. Myös tätini on lapsuuteni luonto-oppaita. En muista miesten kumarrelleen kasvien puoleen, mutta isän ja papan kanssa kävin kalassa ja opin kaloja. Nisäkkäistä olivat kaikki tohkeissaan. Lintuosasto oli talviruokintaa. Mutta kaiken kaikkiaan minulla on sama muistikuva, että ylipäätään kaikki opastivat ja neuvoivat luontoon liittyvissä asioissa, kuka missäkin kohtaa. Äidiltä muuten omaksuin käsityksen, ettei luonnossa ole mitään roska-alkuista, ei siis roskalintuja, ei roskakaloja… tosin kasvimaalla muut kuin sinne kylvetyt kasvit olivat rikkaruohoja.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s