Uutisia!

Luvassa nokipannukahveja ja muuta retkikivaa. (© JJL)

Täällä sitä ollaan taas!

Viestintä ja Retkeily Harnakka täytti 10 vuotta ja teki juhlan kunniaksi tilaa uudelle.

Uusi yritys on Luontopalvelut Harnakka. Tiedotan Harnakan retkistä, kursseista, tapahtumista ja muista palveluista lähiviikkoina Facebookissa, Instagramissa ja uudella kotisivulla, kunhan ehdin luontotyyppiselvityksen parista riittävän pitkäksi aikaa tietokoneen ääreen.

Luvassa on ainakin lintukursseja ja -retkiä, sienikursseja (jos ja kun on sieniä), kääpäretkiä, kasviretkiä, suoretkiä ja vaikka mitä luontoretkiä vuodenaikojen mukaan. Lintuharrastajana olen erityisen innostunut lintukursseista ja -retkistä. Lintujen tunnistamisessahan auttavat monet muutkin seikat kuin linnun ulkonäkö.

Tavoitteeni on edelleenkin mahdollistaa hienoja luontokokemuksia ja elämyksiä asiakkaan tarpeiden mukaan, liittyvätpä tarpeet sitten virkistymiseen ja rentoutumiseen tai tietojen ja taitojen kerryttämiseen luonnon ja retkeilyn parissa.

Aivan tohkeissani muuten odotan, että pääsen vetämään retkeilyn intensiivikurssin vasta-alkajille. Se on sitten todella intensiivinen, lauantaista sunnuntaihin, retkeilyn perusjuttuja pähkinänkuoressa. Aloitamme sopivan telttapaikan valitsemisesta ja teltan pystyttämisestä, ja keskitymme kurssin aikana muun muassa varusteisiin, ruokajuttuihin, tulentekoon, suunnistamiseen ja turvallisuuteen.

Tässä vielä lyhyt katsaus siihen, keille Harnakan luontopalvelut sopivat. Lyhyesti sanottuna aivan kaikki ovat tervetulleita retkille, kursseille ja muihin palveluihin. Tässä kuitenkin pieni kooste. Harnakan palvelut sopivat siis:

– Ryhmille, kuten kaveri- ja työporukoille: kiva retkipäivä luonnossa, tai hei, miksette tulisi retkeilyn intensiivikurssille!
– Erityisryhmille: tarpeiden mukaan räätälöidyt retket, tapahtumat ja kurssit, esteettömästi ja tarvittaessa selkokielellä.
– Yhdistyksille ja kerhoille: virkistäviä retkiä, antoisia kursseja.
– Yrityksille: tyky- ja virkistysretket, palkintoretket ja -kurssit.
– Kaiken ikäisille ja -kuntoisille luonnosta ja retkeilystä kiinnostuneille ihmisille.
– Luontopalveluyrittäjille: asiantuntija-apua esteettömyydestä, lisäkäsiä ja opaspalveluja tapahtumiin ja retkille.
– Kouluille ja oppilaitokseille: retket, tapahtumat, oppitunnit, luennot.
– Päiväkodeille: lähiretket, tuokiot luonnon ihmeiden äärellä.

Seuraa ilmoittelua!
Kerron Instagramissa, milloin löydät palvelut Facebookista ja kotisivulta.

Ilman muuta voit ottaa yhteyttä jo sitä ennenkin, jos sinulla on mielessäsi jokin retki tai kurssi, jonka Luontopalvelut Harnakka voisi toteuttaa. Yhteystiedot ovat tuolla ylhäällä pudotusvalikon alla, ne ovat samat kuin ennenkin. Pidetään yhteyttä!

Advertisements
Posted in Luontopalvelut Harnakka | Tagged , , , , | Leave a comment

Tahdon takaisin ulos

Jonkin ajanjakson päättyminen voi näyttää hyvin vaisulta, mutta päänsisäisellä valkokankaalla pyörii muistoja ja muistikuvia. Ääniä, tuoksuja, hajuja, makuja. Säätiloja, valoja ja varjoja erilaisissa ympäristöissä. Oppimisen ja oivaltamisen hetkiä lajintuntemuksessa. Iloa, naurua, pettymyksiäkin.

Luontokartoittajaopintojen lähiopetus päättyi viime torstaina, ja lopun ajan tunnelman kruunasi perjantain sammal- ja jäkälätentti (läpi meni). Käytännössä lähiopetus tarkoitti maasto-opetusta, jota kesti yhteensä vuoden, kumpanakin lukuvuotena puoli vuotta keväästä syksyyn – myös läpi kesän. Lisäksi vietin kaiken liikenevän vapaa-ajan luonnossa, mutta niin tein jo ennen opintoja.

Kun nyt katson ulos, näen kerrostaloja, joiden pintoihin sade tekee harmaita juovia. Ilmastointi kohisee, autot kiihdyttävät ja jarruttavat vilkkaan kotikadun risteyksessä lähes tauotta. Ei puita, ei mitään vihreää.

Kun on riittävän pitkään viettänyt päivänsä taivasalla, on vaikea asettua sisälle.

Kaupungin sisälle, katuviidakon sisälle, kerrostalokortteleiden sisälle, kerrostalokodin sisälle, työhuoneen sisälle, neuvotteluhuoneiden sisälle, hissin sisälle, rappukäytävien sisälle, liikenteen sisälle, bussin sisälle. Kahvilan sisälle, ruokalan sisälle. Melun sisälle, hälinän sisälle, ihmismassojen sisälle.

Vähän ennen lähiopetuksen päättymistä ja kotikaupunkiin palaamista kuljeskelin paikoissa, joista opintojen aikana tuli tärkeitä. Erityisen tärkeäksi muodostui luonto Joutsijärven ympäristössä. Siellä olen valmistautunut tentteihin, kertaillut ja kuunnellut. Paikat ja niissä opitut asiat liittyvät muistoissani saumattomasti toisiinsa: tässä opin mustapääkertun, tuossa kuusikossa lauloi peukaloinen, jokivarren raidassa kasvoi kuhmukääpä.

Joutsijoen mutkassa on paikka, jota suojaavat suuret, maahan kaatuneet lahopuut. Niiden yli ja ali puikkehdin istumaan joen töyräälle, kun piti ajatella ja pohdiskella rauhassa – tai olla ajattelematta mitään. Syksyllä oli hienoa, kun saattoi pistäytyä metsässä keräämässä päivän aterian ainekset: suppilovahveroita, kantarelleja, oranssirouskuja.

Jokaisen ihmisen suhde luontoon on omanlaisensa. Omalla kohdallani eliölajien ja luontotyyppien opiskelu on monipuolistanut suhdetta. Tieto ei vähennä sanoiksi pukemattomien luontokokemusten arvoa eikä vesitä luontoelämyksiä, aistimuksia ja tuntemuksia. Se voi kuitenkin avata uusia polkuja, luoda uusia alkuja, myös ammatillisesti. Luotan siihen, että paluu sisätiloihin on väliaikaista.

**
Tässä vielä joitakin kännykällä räpsittyjä kuvia tältä syksyltä.

Sammal- ja jäkälänäytteitä tuli kerättyä paljon, tässä Isosuon-Puurijärven kansallispuistosta.

 

 

 

Kylmän kohmettama kyynpoikanen Isonsuon pitkoksilla 2.10.2017. Lämpöä oli viisi astetta.

 

 

 

 

 

 

 

Tein paljon omia retkiä. Tässä erään metsäreissun saalista kotona määritettäväksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Erityismaininta eläimelle

Kanssani on koko ajan kulkenut kissa, Kerttu. Opintojeni aikana siitä tuli reissukissa. Se kulki mukanani ensin Tampereen ja Savonlinnan väliä (aloitin opinnot Savonlinnassa), sitten Tampereen ja Kullaan väliä. Kertun huomioon ottaminen vaikutti paljon siihen, millaisia opiskeluun liittyviä käytännön ratkaisuja tein esimerkiksi asumisessa. Maastokaudella asuin viikot oppilaitoksen lähellä.

Näky, jonka kohtasin usein tullessani maastosta kotiin. Ehkä Kerttu odotti minua, ehkä omaa ulkoiluvuoroaan. Kenties se katseli kylän harakkapoikuetta. Kukapa tietää.

 

 

 

 

 

 

 

Kertulla on jo ikää, ja pelkäsin reissuelämän olevan sille liian stressaavaa. Sitkeästi se kuitenkin jaksoi. Se ei saanut ainakaan näkyviä stressireaktioita, vaan pysyi seurallisena, terveenä, tasapainoisena ja leikkisänä. Autossa se matkustaa tottuneesti, mutta koppaan laittamista se on aina inhonnut. Lähtöön pitää varata ylimääräinen vartti siltä varalta, että se on löytänyt hyvän piilon. Kuten moni muukin kissa, myös Kerttu piiloutuu, jos se huomaa lähtötohinan.

Lupasin karvaiselle reissutoverilleni, että jos se jaksaa tehdä kanssani matkaa sen määrän, mitä opiskelu vaatii, lähiopetuksen päätyttyä sen ei tarvi reissata mihinkään. Vaikka se ei lupauksista mitään ymmärrä, minä ymmärrän.

Posted in luonto, luontosuhde | 2 Comments

Sataa

Sateen ropina telttakangasta vasten, tuuli männyissä teltan takana, kuikat lammella. Sisällä kuivaa ja lämmintä. Aika täydellistä.

Sade hakkaa laavun kattoon. Ukkonen kumahtelee kaukana. Maassa pyörteilevä vesi kasaa neulasia matoiksi, jotka näyttävät lentävän sen päällä.

Kallioiden kolot täyttyvät vedellä, maahan iskeytyvät pisarat hyppäyttävät näkösälle yhä uusia sammakoita. Isoja ja pieniä, rupikonniakin.

Kun on aika siirtyä laavulta teltalle, askelet ovat kuin ruusuntippoja, herkkiä ja varovaisia, jottei astuisi yhdenkään sammakon tai rupikonnan päälle. Teltassa on kuivaa. Kuikat huutavat lammella, valkoviklo kaartaa suolle lammen toiseen päähän. Sateen ropina unettaa.

Jotenkin sateeseen on kesän mittaan tottunut. Aurinkoisenakin aamuna tulee pakanneeksi sadetakin reppuun. Telttaretkelle lähtiessään katsoo sääennustetta ja ajoittaa reissun käänteet niin, että teltan voi pystyttää sateiden välisessä poutahetkessä. Metsäreissulle pakkaa tulentekovälineiden lisäksi keittimen siltä varalta, että nuotioon löytyy vain märkää puuta.

Kun patikoimme metsästä autolle, lahkeet ja helmat imaisevat pisarat navan korkeudelle kurottavien suopursujen ja juolukoiden lehdiltä, hartiat ja selkä ottavat nöyrästi vastaan kuusten, mäntyjen, leppien ja koivujen ravistamat pisararyöpyt.

Kun on märkä päästä varpaisiin ja nekin vaatteet, joiden pitäisi pitää vettä, ovat liiskaantuneet ihoon iilimadon intohimolla – niin kas, nykyisin sitä vain kohauttaa hartioitaan ja toteaa tilanteen!

Reissumme ei ollut linturetki, mutta näimme tai kuulimme ainakin kaksi pohjantikkaa, käpytikan, kaksi kuikkaa, kaakkurin, hiirihaukan, valkoviklon, pikkukäpylintuja ja lukuisia hömötiaisia. Litimärkänäkin näkee ja kuulee, eikä havaintojen hienous ole säästä kiinni.

En ole ihan varma, mutta jotenkin taas yhden tällaisen päivän jälkeen tuntuu, että luonto opettaa. Tai ei luonto opeta. Se toimii omalla tavallaan, omien lakiensa mukaan, ilman suhdetta ihmiseen. Painovoima pudottaa pisarat puista, kävelipä puun alta ihminen tai ei.

Korjaan siis ajatusta. Jotenkin taas yhden tällaisen päivän jälkeen tuntuu, että jos haluaisi oppia kokemastaan jotakin, nyt olisi otollinen hetki.

Posted in linnut, luonto, luontosuhde, retkeily, retket | Leave a comment

Ja vielä pensassirkkalintu haviksiin

Öinen näkymä riistatornilta umpeenkasvaneelle järvelle. 19.6.2017 klo 20.00. H-hetki lähestyy. Opinnäytetyön havaintoaineiston piti olla koossa runsas viikko sitten, ja olihan se, mutta niin vain olen lähdössä keskiyöllä Ylä-Hirvakselle vielä kerran. Kerttusaldo jäi kaihertamaan. Aineiston paketoidessani en saattanut uskoa, ettei järvellä olisi kertuista vielä ainakin pensas- ja/tai viitasirkkalintua.

Kerroin epäilyksistäni parille lintuharrastajalle. ”Eiväthän sirkkalinnut ole vielä edes tulleet!”, sanoi yksi, ja toinen tarkensi: ”Niitä tippuu vielä juhannusviikollakin.”

Jahas, vai niin. Lopetin havisten keräämisen liian aikaisin. Se on sitten täydennyskäynnin paikka, ajattelin. Hyppäsin junaan ja bussiin ja henkilöautoon ja päädyin kuuden tunnin päästä asemapaikkaani kivenheiton päähän Ylä-Hirvakselta.

* * *

Varaudun yövalvomiseen nukkumalla pari tuntia iltakuuden jälkeen ja kittaamalla vähän ennen keskiyötä mörkövahvaa kahvia. Takuuvarmoja unenkarkottajia molemmat.

Puolenyön jälkeen kiipeän aistit virittyneinä Ylä-Hirvaksen pohjoispäässä lahoavaan riistatorniin. Alueelta on tehty kaksi karhuhavaintoa, toinen noin kolmen, toinen viiden kilometrin päästä havainnointipaikastani. Toivon vain lintuhavaintoja.

Arvelin etukäteen, että pohjoispään laiteet voisivat olla viita- ja pensassirkkalinnun mieleen. Aiemmin olen havainnut täältä luhtakerttusen ja lehtokertun.  Ne liikkuivat pohjoispäätä reunustavassa rantametsässä, jonka jokakeväisessä tulvavedessä koivut, lepät ja haavat uittavat varpaitaan. Tulvametsän edessä on kosolti pajuluhtaa.

Hiljaisuuden täyttää taivaanvuohen sinnikäs mäkätys, silloin tällöin toinen kitkuttaa järven eteläpuoliskolla. Lintu lentää reittiään riistatornin ilmatilassa niin lähellä, että sen aiheuttama meteli melkein häiritsee laululintujen kuuntelua. Muutaman kerran tornin ylittää myös lehtokurppa. Toukokuussa sain havainnon kahdesta lehtokurpasta, ne olivat jossakin kurppapuuhassa järven länsilaitaa kiertävällä tientapaisella, nousivat edeltäni lentoon.

Pinnistän kuuloni äärimmilleen, ja noin puolen tunnin kuluttua odotus palkitaan: kaukaa kuuluu surinaa tai siritystä, miten vain. Lintukirja (Laineen tunnistusopas vm. 2015, s. 284 – 285) luonnehtii pensassirkkalinnun ääntä yhtäjaksoiseksi heinäsirkkamaiseksi siritykseksi, joka jatkuu tauotta minuuttikaupalla. Viitasirkkalinnun ääni muistuttaisi hepokattimaista ompelukoneen raksutusta. Raksutusta vai siritystä? Hmm… Laulu kuuluu toivottoman kaukaa, tarkempaa määritystä ei voi tehdä. Odotan.

Odotan odotan odotan. Odotanodotanodotan…

Vihdoin siritys – kyllä, siritys, ei raksutus– kuuluu lähempää. Korvakuulolta on vaikea sanoa, onko yksi ja sama lintu tullut lähemmäksi, vai onko lintuja useampi. Joka tapauksessa yksi varma. Näköhavainto näin hämärissä jää toiveeksi, ja saattaisi jäädä päivänvalossakin.

Ja nyt teen jotain, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt, ja mitä olen aina vastustanut, ja jossain sydämeni sopukassa vastustan edelleen. Käytän atrappia. Soitan tornista pensassirkkalinnun ääntä. Toimii! Pian tosielämän pensassirkkalintu pullistelee olettamalleen kilpakosijalle noin kymmenen metrin päässä, ja voin varmistaa määrityksen.

Jälkikäteen perustelen atrapin käyttöä sillä, että tässä nimenomaisessa tapauksessa tarkoitus pyhittää keinot. Teen pesimälinnustoselvitystä, jonka kohteena on linnustonsuojelualue. Atrapin käyttö auttoi tekemään oikean määrityksen. Epävarmat havainnot ovat paitsi käyttökelvottomia myös hyödyttömiä kaikille osapuolille.

*

En tiedä, kuinka moni yön nisäkäs havaitsi minut, ihmisenhajuisen ja muihin eläimiin verrattuna kömpelön ja äänekkäästi liikkuvan otuksen luhdan laidalla, mutta minä en havainnut niistä yhtään. Sen sijaan löysin itsestäni puolitäyden punkin, mikä tuntui melkein pelottavammalta kuin ajatus (pentuaan suojelevan emo)karhun kohtaamisesta.

Posted in linnut, luonto | Tagged , , | Leave a comment

Lintuaineisto kasassa

“Palkintomatkalla” Ala-Hirvaksen puolella havaintoaineiston keruun päätyttyä naapurissa, Ylä-HIrvaksella. Kuva M. Eriksson.

Havaintoaineisto on vihdoin koossa. Teen opinnäytetyönä pesimälinnustoselvitystä Ylä-Hirvakselta Luumäeltä. Tavoitteena on luontokartoittajan ammatti.

Kävin ensimmäisiä kertoja Ylä-Hirvaksella, kun se vielä oli jäässä, saattoi olla maalis-huhtikuuta, talventörröttäjät kaunistivat luhtia siellä täällä.

Jäiden lähdettyä alkoi varsinainen havaintojen keruu. Aineistossa on paljon kiinnostavaa, kuten mustakurkku-uikku ja luhtakana, joista luhtakana pesivänä.  Myös ruskosuohaukka pesii järvellä, nuolihaukka käy siellä ruokailemassa. Kun eilen lopetin, monilla linnuilla oli jo poikaset.

Aineistonkeruujakso eli maastopäivät olivat yksi hienoimmista kokemuksista ikinä. Varhaisaamun tunnit tuntuvat ikiomilta, ja lintujen ohella pääsin seuraamaan myös majavien elämää. Kanootti liukuu vedessä hiljaa, sillä liikkuessaan sulautuu eläinten joukkoon paremmin kuin soutuveneellä. Yksityistä rauhaa huokuvien aamujen jälkeen keskipäivä tuntuu usein kovalta ja, no, jotenkin tylsältä.

Koska havainnoista suuri osa perustuu myös kuulohavaintoihin, osa jopa pelkästään niihin, juhlistin viimeistä maastokierrosta lepuuttamalla korviani Ala-Hirvaksen puolella. Lepuuttamisen teki täydelliseksi kehrääjän surina, joka tuli järventakaiselta kankaalta. Kehrääjää ei ole kuulunut vuosiin, tämän vuoden touko-kesäkuussa niitä on ollut kaksikin äänessä yhtä aikaa.

Posted in linnut, luonto | Tagged , , , | Leave a comment

Aattovinokas Eräpyhässä

Slaholla_rungolla1ade liukastuttaa Nunnankirkontietä peittävää jäätä entisestään, kun kävelemme kohti Eräpyhän luonnonsuojelualuetta. Eräkoiran neliveto ja pitävät kynnet käyvät kateeksi.

Sammalet peittävät kivet ja havumetsän pohjan vihreänä mattona. Tie päättyy ja erkanemme polulle. Sadepisaroiden läiskähtely sadetakkiin on ainoa ääni, kunnes tuulen nopea yltyminen liittyy äänimaisemaan.

Lehtipuiden lehdet makaavat ruskeana, liukkaana mattona polulla ja sen vierustoilla. Äkkiä kaiken ruskean joukossa näkyy jotain yllättävää – väriä! Laholla koivunrungolla loistaa jotain keltaista.

heltatKääpiä, luulen ensin, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että niiden alapuolella on heltat – olisivatko nämä nyt niitä keltavinokkaita? Opinnoissamme peruslajilistan lajeja, ja ensimmäinen kerta, kun näen niitä luonnossa.

Sienilöytö sopii hyvin aattoretkeen, sillä laavulla nautimme jouluateriaksi metsäsienikeittoa. Laavun uumenissa on kuivaa ja rauhallista. Eräkoiran valtaa joulumieli – hyvä, lämmin, hellä – jota se osoittaa ihmisseuralaisilleen tasapuolisesti. Tuuli voimistuu voimistumistaan, puhkuu rantamännyissä, puhaltelee kivikkoisiin rinteisiin. Parasta joulumusiikkia parhaassa joulukirkossa.

Posted in luonto, retket | Tagged , , , | Leave a comment

Lopuksi Lakkasuolle

ukkonen_Lakkasuolla_299716Vesi lirisee t-paidasta, kun väännän sitä kuivemmaksi, sama juttu housujen kanssa. Ukkossade yllätti Lakkasuolla Orivedellä ja kastuimme kuin suihkussa, läpikotaisin. Pitkospuureitin kuitenkin kiersimme, vaikka harmaan sadeseinämän läpi ei suon yksityiskohtia juuri nähnytkään.

Näkemistä kyllä olisi ollut. Näin Lakkasuosta kerrotaan Oriveden luontopolut ja retkeilyreitit -esitteessä (2011):
”Lakkasuo on valtakunnalliseen soidensuojeluohjelmaan sisältyvä keidassuo, joka kokonaisuudessaan on harvinaisen vaihteleva ja moninainen. Alueelle on liikkumisen helpottamiseksi rakennettu noin 3 kilometrin mittainen pitkospuureitistö, jonka varrella on yhteensä 24 suotyyppinäyte-alaa. Näyte-alat edustavat lähes kaikkia Etelä- ja Keski-Suomen yleisiä suotyyppejä.”

Luontokartoittajaopiskelijan paratiisi siis. Päädyimme Lakkasuolle Iso-Vuorijärven kierrokselta. Alun perin tarkoituksemme oli ottaa haltuun Iso-Vuorijärven retkeilyreitin pohjoinen lähinaapuri, Siikajärven retkeilyreitti: aluksi Saarijärven itäsivua, sitten kaarto luoteeseen kohti Siikajärveä, jonkinmoinen taivallus sen itäsivua, koukkaus metsäautotielle ja paluu lähtöpisteeseen.

Saarijärven syrjällä tapahtui kuten joskus unessa: ensin kuljet polkua, mutta sitten se katoaa, noin vain. Loppuu, töks. Tarjolla on vain liki läpikulkematonta pusikkoa ja napaan asti yltävää heinikkoa. Jatkoimme vähän aikaa suunnistamalla, mutta ryteikön kutsu oli heikko. Päätimme palata Iso-Vuorijärven reitille. Nyt tarpoisimme sen vastapäivään.

* * *
Loikoilen laakealla kivellä, jolla hetki sitten söimme eväät. Vielä on helteistä, kivi viilentää.  Suo tuoksuu, hiljaisuus hemmottelee. Pilvenhattarat heijastuvat tyyneen veteen. Retkikumppani käy uimassa, eräkoira pyydystelee vesimittareita. Onko pakko lähteä pois? Entä jos vain jäisi tähän, omaan maailmaan? Antaisi kaiken muun mennä menojaan.

Isovuorijarven_lumme_29072016* * *
Reitti on kuivempi ja siksi helpompi kulkea kuin pari viikkoa sitten. Yhtä paljon se  vaatii voimistelua kuin edelliselläkin kerralla, mutta jalat eivät lipeä juurten, kivien ja kallioiden liukkauden takia.

Sinne tänne reitin varrelle on noussut karvarouskuja ja kangashaperoita. Kantarellit ovat yhtä pieniä neppareita kuin viime kerrallakin. Siniheinät kukkivat rantapenkassa, lumpeet rantavedessä. Siniheinistä tulee hyvä mieli, pidän niistä niin paljon. Eräkoira napsii mustikoita ja käy välillä jäähdyttelemässä vedessä.

Auringon paiste on pistävää, pilviä kerääntyy. Kun lähdemme pois, vihreän metsän ylle itään on noussut tummanpuhuva pilvimatto.

Lakkasuolla kuulemme ensimmäiset kumahdukset. Patikan puolivälissä jyrinä on jo vaikuttavaa, salamoinnin myötä vyörähtelevät ensimmäiset pisarat, eikä aikaakaan, kun vesi putoaa maahan harmaana, raskaana, kohisevana peittona. Pitkokset ovat paikoin veden peitossa, metsässä sade on tehnyt polulle suuria lätäköitä ja koristellut niiden pinnat neulasilla.

Posted in luonto, retket | Tagged , , , | Leave a comment